Hyvä ajatus on sellainen, jota luulee ensin omaksi.

Tämä on epämääräisten äpöstysten säilö. Kaiken turhan tiedon ja käsittämättömän jappasun sekä huudon tyyssija. Juttuja koirista, maalaisuudesta, autoista, liikenteestä ja linkkejä audiovisuaalisiin tuotoksiin. Lähinnä omiin.

Arpa on heitetty

Kuuluisia sanoja, otsikossa. Wikipedia tietää kertoa, että olisi Caesarin sanomia ne. Tietämyksen mukaan sanat olisi lausuttu kreikaksi mutta sittemmin latinistettu. Olisiko se sitten hienompi lause kreikaksi? Ainakin se olisi ei-tunnetumpi. Ehkä. Mistä näitä tietää.

Osaatko kertoa asiayhteyden seuraaviin lauseisiin tai niiden osiin? (Ilman Googlea)

Tämä on pieni askel ihmiselle

Purkakaa tämä muuri

Turhuus, kaikki on turhuutta

Elämä on kuin suklaarasia

Nämä pitää laittaa pyykkiin

Koomikko tekee hauskoja asioita. Hyvä koomikko tekee asioita hauskasti

Ei niitä kisoja paperilla ajeta

Se on selvästi budjetti. Siinä on paljon numeroita

No emmää ny tierä

Minulla on unelma

Ne on sellaiset mustat Goodyearit

Ja Mikalla fantastinen startti

Roskia

Pitkästä aikaa, sanoisi joku. Minä sanoisin, että pakahdutettu huuto on aika päästää ulos.

Tiedotusvälineistä ei ole voinut olla huomaamatta ja laskutaidon omaavat ovat sen tienneet pitkäänkin, että tänä keväänä kuulemma hallitus vaihtuu. Valtakunnan hallitus. Omaani en ihan vähällä vaihda. Enkä isommallakaan. Mutta asiaan.

Hallituksen vaihtoa edeltää kuukausikaupalla galluppeja, paneeleja, haastatteluja, irtopisteiden keruuta, opposition haukkumista, vaalikiertueita, kampanjoita, vaalirahailmoitusten arpomista ja kaikkea siihen liittyvää, täysin turhaa. Virkamiehet tätä maata ohjailee. Poliitikoille vain annetaan vaikutelma, että he jotain muka päättäisivät. No, tosiasiassa virkamiesten lisäksi poliitikkoja ohjaa lobbarit eli raha. Siitä voisin kirjoittaa vaikka kirjan mutta ei mennä siihen nyt.

Vaalit – nuo joka neljäs vuosi järjestettävä kansan höynäytyshupi – ovat siis käsillä. Miten se maalaisen elämään vaikuttaa. Kyllä kuulkaa vaikuttaa. Pitää taas täytellä vaalikoneita, kuunnella sivukorvalla uutisia ja tehdä tärkeitä päätöksiä. Että ketä tällä kertaa en ainakaan äänestä. Harmillisesti maailma on mennyt hankalaksi. On hirvittävän vaikea arvottaa järjestykseen oikeastaan ketään. Vaihtoehdot ovat tasapuolisen huonoja kaikki. Periaatteenani on äänestää aina henkilöä. Mutta voinko äänestää henkilöä? Ihmiset luulevat, että heidän äänensä menee jollekin henkilölle x. Ei mene kuin osittain. Ja osittain se menee myös jollekin muulle. Kiitos D`Hondtin. Ja tässä piilee ärsytys numero 1.

Toiseksi minua suunnattomasti sapettaa ja hermoilleni käy ja tulee käymään vaalimainokset. Ne kun aiheuttavat vain ja ainoastaan karmivia puistatuksia. Niissä ei ole mitään hyvää, informatiivista, totta tai vastauksia antavaa. Ei niin mitään. Korulauseita, mainostoimiston peräjälkeen latomia latteuksia, kuivia tosiasioita, lainattuja ja varastettuja sloganeita, sitaatteja, täysin tyhjiä sanoja.

Tässä yksi päivä töistä tullessa ihmettelin edellä hiljaksiin ajavaa autoa. Kohtuullisen uuden näköinen Passat oli se. Jarrutteli ja pysähtyi. Ensin naapurin postilaatikolle ja sitten kohta meidänkin laatikolle. Ihmettelin ensin, että aika verkkainen mainosten jakaja oli hän. Kunnes lumitöiden jälkeen kävin laatikolla ja paljastui karu totuus. Joku onneton oli valjastettu naapurikaupungin kansanedustajaehdokkaan vaalityöhön (orjaksi) ja jakamaan vaalimainoksia. Sanonpa nyt taas kerran, kuuntele tarkkaan: jos vaalimainos tehdään A5-kokoon, hieman jäykemmälle ja kiiltävälle kartongille, kaksipuolisena ja monivärisenä, niin silloin todellakin ei tuoda sitä lappua minun laatikkoon. Siitä ole edes syttypaperiksi semmoisesta. Aivan noname-tyyppi koittaa mulle sanoa, että hän on ihan paras ehdokas. Ei ole. Kukaan ei ole paras. Hyväkään ei kovin moni. Melko tasapaksun surkeita kaikki.

Minullehan tämä kevät on siis vaikea. Vaikeampi se tosin olisi, jos voisin äänestää kaikissa vaalipiireissä. Hulluksi siinä tulisi. Ja kun sitten jos jollekin ääneni annan, se meneekin kuitenkin jollekin toiselle. Sille vielä huonommalle. Mistää mittää. Huumori puuttuu taas täysin tästäkin jutusta. Onneksi töissä on sentään mukavaa ja työkaverit on kivoja. Ja asiakkaat vielä kivempiä. Melkein herkistyn taas.

Se kiiltävä A5-mainos meni muuten suoraan roskiin, kulkematta tuvan kautta. Miettikää sitä, kun taas seuraavan kerran puolustatte ympäristöarvoja ja perinnön jättämistä jälkipolville! Että kannattiko? Tä. Ehdokkaat.

Derivaatta

Mitenkä se nyt näin pääsi käymään? Yllättäen ja pyytämättä niin kuin se kuuluisa faksi, perheeseemme muutti uusi asukas. Päivittäinen annos rakkautta (Daily Dose of Love). Siihen piti sitten keksiä sopiva kutsumanimi. Deellä. Derivaattadelilahdespacitodesperadodiodidarude.

Meidän Dione.

Mutta on syysiltoina tehty jotain muutakin. Eikä se välttämättä hivele korvia. Hahhahhaa. Äpöstyksiä.

Hölmistys

Kyllä taas saatiin maalainen erikoiseen olotilaan. Ei suinkaan kiusaantumisen tilaan vaan varsin omituiseen olotilaan. Sellaiseen epämääräiseen hämyyn, josta ei ole kauheasti kokemusta. Jotkut voisi sanoa, että hästäkin paikka. Mitenköhän sen sievästi kertois?

Olen tainnut joskus kertoa, että olen it-alalla julkisella puolella. Tein intensiivisesti töitä tietokoneiden ja kaikkeen niihin liittyvän oheistuotteiden ja tuotantojen kanssa melkein 20 vuotta kunnes pääsin vaihtamaan hieman alaa. Talon sisällä kuitenkin. Edelleen tietokoneet kuuluvat vahvasti työnkuvaan mutta vain työkaluina. Voisin sanoa olevani enemmän luovalla puolella.

Edellisessä elämässä – siis siinä tietokoneiden kanssa äheltämisessä – tuli aina silloin tällöin vastaan tilanteita, joissa jouduin hieman outoon olotilaan. Eli asiakas tuli kiittämään tehdystä työstä. Ei siinä mitään, ihan kiva saada kiitosta. Muutaman kerran sain viinipullon tai jonkun muun pienen lahjuksen jouluna joltain yhteistyökumpparilta. Kunnes kerran eräänä keväänä oltuani puoli vuotta eräällä ala-asteella sain ihan erillisillä kiitoksilla ja huomionosoituksilla ja puheella taas viinipullon kiitokseksi siitä, että tein palkkaa vastaan minulle osoitettuja töitä. En ole tottunut sellaiseen.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Muutama vuosi sitten siirryin siis ns. luovalle puolelle. Tosin ihan kauheasti luovuutta ei tietenkään voi eikä kannatakaan käyttää, kun tehdään virallisia opetuskäyttöön tulevia videoita tai opiskelijarekrytointiin tarkoitettuja asiapitoisia videoita. Tai kuvataan kaivosseminaareja tahi yliopiston avajaisia. Mutta välillä vähän voi irrotella. Yksityisessä siviilielämässä näitä irrotteluja on tietysti jotkut harvat nähneetkin julkisissa videonjakelupalveluissa. Myös muuta irrottelua on ollut mutta niistä en taida nyt kauheasti huudella. Jos joku jaksaa lukea tämän blogin kaikki tekstit, niin kyllä sieltä löytyy hämmentäviä asioita. Varoitus: Se ei ole poikain luettavaa ollenkaan.

Minulle tuli pari viikkoa sitten pyyntö tehdä opiskelijoiden heidän omaan seminaariinsa muutama video. Ts. kuvata heidän suunnittelemansa ja harjoittelemansa kokonaisuus ja tehdä siitä julkaisukelpoinen. Näitä tämmöisiä tulee aina välillä ja ne tehdään kuten muutkin työt, koska palvelumme on tarkoitettu kaikkeen opiskelua tukevaan käyttöön.

Opiskelijat tulivat sitten yhtenä päivänä ja voi kauhia kuinka energisiä ja tehokkaita he olivatkaan. Oli vaihtovaatetta, lumeviiniä (Marlin tummaa mehua), omat mikrofonit, meikkiä, puuteria ja erittäin yksityiskohtainen käsikirjoitus. No eihän semmoisen kuvaamiseen kauaa mene, kun on harjoiteltu ja replat sopivan lyhyet. Lopuksi vielä nauhoitettiin pari laulua, johon toisena päivänä playbackinä kuvattiin video. No tästä riemastuneena ajattelin sitten tehdä ihan pienesti kuvattuihin videoihin taustoja, kun kaikki kuvattiin vihertaustaa vasten. Laitoin siis ilmaisia netistä löytyneitä kuvia taustoiksi ja pikkuisen jotain muutakin. Säädin väriä, sävyä, kirkkautta ja muita pikku efektejä. Musiikkivideoihin lisäsin myös pientä kerrontaa, jossa opiskelijat itsekin olivat apuna kuvaten muutaman otoksen ko. videoihin lisättäväksi. En siis tehnyt mitään laatuelokuvaa vaan työajan puitteissa laitoin vain pientä ekstraa, koska tunsin että näin täytyy tehdä. Enkä halua tehdä muutenkaan huonoa jälkeä. Kaiken lisäksi musiikkivideoiden sanat tuottivat vähän kylmiä väreitä ja jos sellaisia tulee, niin silloinhan se saattaa vaikuttaa johonkin toiseenkin, ihmiseen esimerkiksi.

Varovasti kysyin opiskelijoilta, että kelpaisko videot vai olisiko vain falskia. Taisi siitä jokin sähköpostiviestikin tulla mutta suurin yllätys oli, kun perjantai-iltapäivänä työhuoneeni oveen koputettiin ja oven takana oli jälleen kerran samat opiskelijat. Hyvä etteivät päälle käyneet. Olin ehkä hieman luotaantyöntävä tai avasin oven varovasti mutta päästin kuitenkin sisälle. Toivat minulle varta vasten viinipullon, joka sopii erityisesti riistan kanssa ja kiittivät hyvin vuolaasti tekemästäni työstä. Vaikka teen vain sen mitä palkan eteen yleensä tehdään. Eli sen hetkisen oman panokseni. Ja sitä paitsi maanantaina pitää vielä viimeistellä työ. Entäs jos se epäonnistuu täysin? Joudunko palauttamaan viinipullon, joka sopii nautittavaksi erityisesti riistan kanssa? Missä vaiheessa tämä muuttuu #metoo:ksi? Ehdinkö kaataa hirven tai pyytää riekon?

Kyllä voi. Maalaisen saada. Erityisen hämilleen. Nöyräksi. Mutta ehkä olen tehnyt jotain oikein. Kiitos vielä kerran AK, JK ja HR.

Elämä jatkuu

Vaikka olenkin melkoinen jörrikkä, niin kyllä sitä aina välillä herkistyy. Tulee tilanteita ja tapahtumia, joita periaatteessa odottaa mutta ei koskaan juuri silloin. Mutta niinhän elämän täytyykin. Olla yllätyksellinen. Muuten olisi aivan liian tasapaksua.

Kesälomani jakautui osiin ja jälkimmäinen osa vietettiin lämpimässä ja valoisassa Suomen suvessa. Se alkoi tätin hautajaisilla ja jatkui saman päivän iltana vielä toisilla hautajaisilla. Yhteen päivään mahtuu paljon. Joskus tuntuu, että liikaakin.

 

Lapa pystyyn!

On annettu taas ymmärtää, ettei maalainen ole entisensä. Kun ei tule tekstiä eikä muutenkaan. Eikä varsinkaan muutenkaan. Nonii, niin no.

Kevään mittaan martan kanssa suunniteltiin kesälomaa ja kuinka sitä vietettäisiin. Silleen kohtuu edullisesti. Jonkin sortin vinksahdus oli sekin ajatus, että auton perään laitetaan joku takateltta (rear tent), jossa koirat voivat häkissä yöpyä ja patjat sitten Volvon hutlariin nukkumista varten. Olin syystäkin hieman pessimisti tässä vaiheessa. Tätä takatelttaa tutkittiin pinterestissä useina iltoina. Tai siis tutki hän. Kaikeksi onneksi järjelliset teltat oli hinnoiteltu täysin järjenvastaisesti ja sain hiljaisella junkaamisella tämän asian pois päiväjärjestyksestä. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että edullisen kotimaanretkeilyn suunnittelu unohtuisi.

Sitten tutkittiin peräkärryyn asetettavia telttoja. Ihan tavalliset teltat olin poissulkenut jo ajat sitten aikaisin keväällä. Se ei ole aikuisen miehen hommaa se. Telttailu Suomen suvessa. Mietipä vähän viime kesääkin. Niinpä niin. Tämä viiraus meni onneksi nopeasti ohi. Olisihan ne leirintäalueiden mökit ja muut tietenkin. Mutta sitten ihan vaihvihkaa naapurista tuli ratkaisu kuten ässä hihasta. Vaikka ihan aluksi en ollut tästäkään vaihtoehdosta täysin vakuuttunut. Mutta jos vaihtoehtona on hutlari, teltta tai kärryteltta, niin viimeistään siinä vaiheessa paatuneinkin aviomies murtuu ja suostuu melkein mihin vaan.

Olethan ajanut joskus kesällä autolla tuolla maantiellä? Isompaa tai pienempää tietä, kaksi-, kolme- ja nelinumeroisia maanteitä pitkin? Ja aina silloin tällöin tai jopa vähän väliä jouheva matkanteko muuttuu ikäväksi junnaamiseksi jonossa ja kun oikein tarkasti horisonttiin tarkentaa, niin näkee syynkin sille junnaamiselle. Nimittäin kaikkien rakastama karvanaamari, valtateiden veritulppa ja alitehoisella fiiatilla suolivieteriään hinaava suomalainen karavaanari. Joka ei anna tietä eikä aja seittemääkymppiä lujempaa. Ihanaa. Ja sitten vaivoin kun joskus pääset ohi ja urku auki vedätät sataakahtakymppiä, niin jo seuraavan mutkan takana seuraava soliferi tai hobby tai kabe junnaa edessä. Seittemääkymppiä.

Naapurista tuli siis ratkaisu maalaisten kesälomapulmaan. Ehkä parhaat päivänsä jo nähnyt mutta katsastettu ja rekisterissä (niin minulle väitettiin) oleva suolivieteri (Solifer Artic 450, vuosimallia kasari). Eihän sitä uskoisi, ellei itse näkisi ja jopa kokisi. Että ihan matkailuvaunulla tientukoksi. Sanopa muuta. Mitäpä sitä ei kokeilisi, edes kerran elämässä.

Tässä ollaan nyt kolmatta yötä vaunussa ja viimeiset kaksi päivää ollaan silloin tällöin keskusteltu martan kanssa vaihtoehdoista. Että onpa se kätevä tämmönen vaunu, kun ei ole juurikaan paikkaan sidottu ja saa lähes mielivaltaisesti matkustaa paikkoihin. Tottahan vaunun kanssa matkustaminen on yhdistelmän ajoa, joten parkkihalleihin eikä muutenkaan ahtaisiin paikkoihin mennä ihan noin vain. Mutta mikä pakko sen on olla vaunu? Voisihan se olla auto? Matkailu- tai retkeilyauto. Ja näppärästihän retkeilyauton pakusta rakentaa.

Oltiin ajettu varmaankin melkein parisataa kilometriä, kun martta tokaisi, että oletko morjestanut vastaantulevia karavaanareita. Minä vähän hölmönä, että miksi? No kun kaikki vaanarit morjestaa toisiaan. Seuraavan tullessa vastaan tuijotin sitten herkeämättä hymerin kuskia ja toden totta, käsi pystyssä oli hän. Ja seuraavassa ja seuraavassa. Ei kai siinä muu auttanut, kun itsekin seuraavan vaunuilijan tullessa vastaan nostaa lapa pystyyn. Vähän arkaillen mutta kuitenkin.

Nyt kun on kohta tuhat kilometriä hinattu suolivieteriä (75 km/h tai alle), niin eihän se hassummalta tunnu. Vaunu tulee todella tasaisesti perässä eikä kulutus ole ollenkaan niin paha kuin hevostraileria vedettäessä. Sopivasti ajaen vain 7 litraa satasella. Ja se on vähän. Ja sitä paitsi aina on vapaa tie. Ketään ei ole koskaan edessä junnaamassa.

Premium-crime

%d bloggaajaa tykkää tästä: