Kirjoittajalta Kale

Derivaatta

Mitenkä se nyt näin pääsi käymään? Yllättäen ja pyytämättä niin kuin se kuuluisa faksi, perheeseemme muutti uusi asukas. Päivittäinen annos rakkautta (Daily Dose of Love). Siihen piti sitten keksiä sopiva kutsumanimi. Deellä. Derivaattadelilahdespacitodesperadodiodidarude.

Meidän Dione.

Mutta on syysiltoina tehty jotain muutakin. Eikä se välttämättä hivele korvia. Hahhahhaa. Äpöstyksiä.

Hölmistys

Kyllä taas saatiin maalainen erikoiseen olotilaan. Ei suinkaan kiusaantumisen tilaan vaan varsin omituiseen olotilaan. Sellaiseen epämääräiseen hämyyn, josta ei ole kauheasti kokemusta. Jotkut voisi sanoa, että hästäkin paikka. Mitenköhän sen sievästi kertois?

Olen tainnut joskus kertoa, että olen it-alalla julkisella puolella. Tein intensiivisesti töitä tietokoneiden ja kaikkeen niihin liittyvän oheistuotteiden ja tuotantojen kanssa melkein 20 vuotta kunnes pääsin vaihtamaan hieman alaa. Talon sisällä kuitenkin. Edelleen tietokoneet kuuluvat vahvasti työnkuvaan mutta vain työkaluina. Voisin sanoa olevani enemmän luovalla puolella.

Edellisessä elämässä – siis siinä tietokoneiden kanssa äheltämisessä – tuli aina silloin tällöin vastaan tilanteita, joissa jouduin hieman outoon olotilaan. Eli asiakas tuli kiittämään tehdystä työstä. Ei siinä mitään, ihan kiva saada kiitosta. Muutaman kerran sain viinipullon tai jonkun muun pienen lahjuksen jouluna joltain yhteistyökumpparilta. Kunnes kerran eräänä keväänä oltuani puoli vuotta eräällä ala-asteella sain ihan erillisillä kiitoksilla ja huomionosoituksilla ja puheella taas viinipullon kiitokseksi siitä, että tein palkkaa vastaan minulle osoitettuja töitä. En ole tottunut sellaiseen.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Muutama vuosi sitten siirryin siis ns. luovalle puolelle. Tosin ihan kauheasti luovuutta ei tietenkään voi eikä kannatakaan käyttää, kun tehdään virallisia opetuskäyttöön tulevia videoita tai opiskelijarekrytointiin tarkoitettuja asiapitoisia videoita. Tai kuvataan kaivosseminaareja tahi yliopiston avajaisia. Mutta välillä vähän voi irrotella. Yksityisessä siviilielämässä näitä irrotteluja on tietysti jotkut harvat nähneetkin julkisissa videonjakelupalveluissa. Myös muuta irrottelua on ollut mutta niistä en taida nyt kauheasti huudella. Jos joku jaksaa lukea tämän blogin kaikki tekstit, niin kyllä sieltä löytyy hämmentäviä asioita. Varoitus: Se ei ole poikain luettavaa ollenkaan.

Minulle tuli pari viikkoa sitten pyyntö tehdä opiskelijoiden heidän omaan seminaariinsa muutama video. Ts. kuvata heidän suunnittelemansa ja harjoittelemansa kokonaisuus ja tehdä siitä julkaisukelpoinen. Näitä tämmöisiä tulee aina välillä ja ne tehdään kuten muutkin työt, koska palvelumme on tarkoitettu kaikkeen opiskelua tukevaan käyttöön.

Opiskelijat tulivat sitten yhtenä päivänä ja voi kauhia kuinka energisiä ja tehokkaita he olivatkaan. Oli vaihtovaatetta, lumeviiniä (Marlin tummaa mehua), omat mikrofonit, meikkiä, puuteria ja erittäin yksityiskohtainen käsikirjoitus. No eihän semmoisen kuvaamiseen kauaa mene, kun on harjoiteltu ja replat sopivan lyhyet. Lopuksi vielä nauhoitettiin pari laulua, johon toisena päivänä playbackinä kuvattiin video. No tästä riemastuneena ajattelin sitten tehdä ihan pienesti kuvattuihin videoihin taustoja, kun kaikki kuvattiin vihertaustaa vasten. Laitoin siis ilmaisia netistä löytyneitä kuvia taustoiksi ja pikkuisen jotain muutakin. Säädin väriä, sävyä, kirkkautta ja muita pikku efektejä. Musiikkivideoihin lisäsin myös pientä kerrontaa, jossa opiskelijat itsekin olivat apuna kuvaten muutaman otoksen ko. videoihin lisättäväksi. En siis tehnyt mitään laatuelokuvaa vaan työajan puitteissa laitoin vain pientä ekstraa, koska tunsin että näin täytyy tehdä. Enkä halua tehdä muutenkaan huonoa jälkeä. Kaiken lisäksi musiikkivideoiden sanat tuottivat vähän kylmiä väreitä ja jos sellaisia tulee, niin silloinhan se saattaa vaikuttaa johonkin toiseenkin, ihmiseen esimerkiksi.

Varovasti kysyin opiskelijoilta, että kelpaisko videot vai olisiko vain falskia. Taisi siitä jokin sähköpostiviestikin tulla mutta suurin yllätys oli, kun perjantai-iltapäivänä työhuoneeni oveen koputettiin ja oven takana oli jälleen kerran samat opiskelijat. Hyvä etteivät päälle käyneet. Olin ehkä hieman luotaantyöntävä tai avasin oven varovasti mutta päästin kuitenkin sisälle. Toivat minulle varta vasten viinipullon, joka sopii erityisesti riistan kanssa ja kiittivät hyvin vuolaasti tekemästäni työstä. Vaikka teen vain sen mitä palkan eteen yleensä tehdään. Eli sen hetkisen oman panokseni. Ja sitä paitsi maanantaina pitää vielä viimeistellä työ. Entäs jos se epäonnistuu täysin? Joudunko palauttamaan viinipullon, joka sopii nautittavaksi erityisesti riistan kanssa? Missä vaiheessa tämä muuttuu #metoo:ksi? Ehdinkö kaataa hirven tai pyytää riekon?

Kyllä voi. Maalaisen saada. Erityisen hämilleen. Nöyräksi. Mutta ehkä olen tehnyt jotain oikein. Kiitos vielä kerran AK, JK ja HR.

Elämä jatkuu

Vaikka olenkin melkoinen jörrikkä, niin kyllä sitä aina välillä herkistyy. Tulee tilanteita ja tapahtumia, joita periaatteessa odottaa mutta ei koskaan juuri silloin. Mutta niinhän elämän täytyykin. Olla yllätyksellinen. Muuten olisi aivan liian tasapaksua.

Kesälomani jakautui osiin ja jälkimmäinen osa vietettiin lämpimässä ja valoisassa Suomen suvessa. Se alkoi tätin hautajaisilla ja jatkui saman päivän iltana vielä toisilla hautajaisilla. Yhteen päivään mahtuu paljon. Joskus tuntuu, että liikaakin.

 

Lapa pystyyn!

On annettu taas ymmärtää, ettei maalainen ole entisensä. Kun ei tule tekstiä eikä muutenkaan. Eikä varsinkaan muutenkaan. Nonii, niin no.

Kevään mittaan martan kanssa suunniteltiin kesälomaa ja kuinka sitä vietettäisiin. Silleen kohtuu edullisesti. Jonkin sortin vinksahdus oli sekin ajatus, että auton perään laitetaan joku takateltta (rear tent), jossa koirat voivat häkissä yöpyä ja patjat sitten Volvon hutlariin nukkumista varten. Olin syystäkin hieman pessimisti tässä vaiheessa. Tätä takatelttaa tutkittiin pinterestissä useina iltoina. Tai siis tutki hän. Kaikeksi onneksi järjelliset teltat oli hinnoiteltu täysin järjenvastaisesti ja sain hiljaisella junkaamisella tämän asian pois päiväjärjestyksestä. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että edullisen kotimaanretkeilyn suunnittelu unohtuisi.

Sitten tutkittiin peräkärryyn asetettavia telttoja. Ihan tavalliset teltat olin poissulkenut jo ajat sitten aikaisin keväällä. Se ei ole aikuisen miehen hommaa se. Telttailu Suomen suvessa. Mietipä vähän viime kesääkin. Niinpä niin. Tämä viiraus meni onneksi nopeasti ohi. Olisihan ne leirintäalueiden mökit ja muut tietenkin. Mutta sitten ihan vaihvihkaa naapurista tuli ratkaisu kuten ässä hihasta. Vaikka ihan aluksi en ollut tästäkään vaihtoehdosta täysin vakuuttunut. Mutta jos vaihtoehtona on hutlari, teltta tai kärryteltta, niin viimeistään siinä vaiheessa paatuneinkin aviomies murtuu ja suostuu melkein mihin vaan.

Olethan ajanut joskus kesällä autolla tuolla maantiellä? Isompaa tai pienempää tietä, kaksi-, kolme- ja nelinumeroisia maanteitä pitkin? Ja aina silloin tällöin tai jopa vähän väliä jouheva matkanteko muuttuu ikäväksi junnaamiseksi jonossa ja kun oikein tarkasti horisonttiin tarkentaa, niin näkee syynkin sille junnaamiselle. Nimittäin kaikkien rakastama karvanaamari, valtateiden veritulppa ja alitehoisella fiiatilla suolivieteriään hinaava suomalainen karavaanari. Joka ei anna tietä eikä aja seittemääkymppiä lujempaa. Ihanaa. Ja sitten vaivoin kun joskus pääset ohi ja urku auki vedätät sataakahtakymppiä, niin jo seuraavan mutkan takana seuraava soliferi tai hobby tai kabe junnaa edessä. Seittemääkymppiä.

Naapurista tuli siis ratkaisu maalaisten kesälomapulmaan. Ehkä parhaat päivänsä jo nähnyt mutta katsastettu ja rekisterissä (niin minulle väitettiin) oleva suolivieteri (Solifer Artic 450, vuosimallia kasari). Eihän sitä uskoisi, ellei itse näkisi ja jopa kokisi. Että ihan matkailuvaunulla tientukoksi. Sanopa muuta. Mitäpä sitä ei kokeilisi, edes kerran elämässä.

Tässä ollaan nyt kolmatta yötä vaunussa ja viimeiset kaksi päivää ollaan silloin tällöin keskusteltu martan kanssa vaihtoehdoista. Että onpa se kätevä tämmönen vaunu, kun ei ole juurikaan paikkaan sidottu ja saa lähes mielivaltaisesti matkustaa paikkoihin. Tottahan vaunun kanssa matkustaminen on yhdistelmän ajoa, joten parkkihalleihin eikä muutenkaan ahtaisiin paikkoihin mennä ihan noin vain. Mutta mikä pakko sen on olla vaunu? Voisihan se olla auto? Matkailu- tai retkeilyauto. Ja näppärästihän retkeilyauton pakusta rakentaa.

Oltiin ajettu varmaankin melkein parisataa kilometriä, kun martta tokaisi, että oletko morjestanut vastaantulevia karavaanareita. Minä vähän hölmönä, että miksi? No kun kaikki vaanarit morjestaa toisiaan. Seuraavan tullessa vastaan tuijotin sitten herkeämättä hymerin kuskia ja toden totta, käsi pystyssä oli hän. Ja seuraavassa ja seuraavassa. Ei kai siinä muu auttanut, kun itsekin seuraavan vaunuilijan tullessa vastaan nostaa lapa pystyyn. Vähän arkaillen mutta kuitenkin.

Nyt kun on kohta tuhat kilometriä hinattu suolivieteriä (75 km/h tai alle), niin eihän se hassummalta tunnu. Vaunu tulee todella tasaisesti perässä eikä kulutus ole ollenkaan niin paha kuin hevostraileria vedettäessä. Sopivasti ajaen vain 7 litraa satasella. Ja se on vähän. Ja sitä paitsi aina on vapaa tie. Ketään ei ole koskaan edessä junnaamassa.

Premium-crime

Kevät koittaa

Kevät koittaa maalaisille. Ai kun runollista. Lähestulkoon kirjan tai elokuvan nimi. Ainakin jonkun harrastelijateatterin kevätesityksen nimi. Hyvinkin. Kevät koittaa, niin hyville kuin pahoillekin. Ja sekin vielä, että näitä videoita pukkaa, niin hyville kuin pahoillekin. Valitettavasti olen sen verran huono maksamaan esiintymispalkkiota, että päätähdet eivät kummoisia ole. Ja dialogia vielä vähemmän. Mutta kunhan tolskaavat. Sen ne osaa ja tekevät antaumuksella. Vain pikkuisen piti umpihankeen houkutella (kun ensin menin sinne itse).

 

Maaliskuu

Huhtikuu

Se vanha ja tuore

Maalaisella on ilmiselväsi jokin oireyhtymä. Piilevä vika. Mahdollisesti tartunta. Syopä tai juopa nyt ainakin. Tai sitten jokin tämän galaksin ulkopuolinen pöpö on osunut juuri maalaiseen. Hirveällä paineella. Kyllä se varmaan niin on. Täytyy olla.

Olen kokenut jälleen kerran sen, minkä useimmat ihmiset maailmassa kokevat. Toiset kerran, toiset sen tuhannen kertaa. Enemmänkin. Tosin siinä vaiheessa se ei ehkä ole alkuperäisen veroinen tai ainakaan kokemus ei voi olla aito. Tai mistäs minä tiedän. Olen minäkin sen kokenut monta kertaa. Nuorena ja vanhana. Tai nyt vähän vanhempana. Keski-ikäisenä. Sitä paitsi tällä kertaa tuo tunne on kaksinkertainen voimakkuudeltaan.

Muistatkos joskus nähneesi ensimmäisellä, toisella tai kolmannella luokalla sen luokan tai koulun söpöimmän tytön tai komeimman pojan? Sen, joka oli niin iiiihhana. Suorastaan syötävä. Untakin näit. Sitten kohde vaihtui (useammankin kerran). Yläkoulussa (siihen aikaan kun minä olin nuori, se oli ylä-aste ja sitä aikasemmat tuntevat ne vain yläluokkina) saatoit jo koulun omissa luokkaretkipartyissa käydä hänen kanssa tanssimassa. Jos oikein hyvin sattui. Useimmitenhan niin ei tietystikään sattunut. Styylasitte ikään kuin, vähän. Viattomasti. Sitten ikää tuli lisää ja järkeäkin jossain vaiheessa. Menit lukioon, amikseen, kotitalouskouluun. Parikymppisenä saatoit tehdä jo aivan muuta. Mutta aina välillä tapahtui taas se.

Se vanha tunne. Se tuore tunne. Maalainen on ihastunut. Kaksinkertaisesti. En vielä rakastunut paitsi päiväunissani. Miten näin on päässyt käymään? Onko se vaarallista? Ottaako se sydänalasta? Onko se normaalia? Onko se sallittua? Tietääkö muut siitä? Mitä muut ajattelevat? Onko kaikki okei?

Voiko johonkin ihmisen valmistamaan ihastua? Kyllähän martat ihastuvat verhoihin, sisustuslehtien ideoihin, vaatteisiin, vaaseihin, kuppeihin ja senkkeihin. Miksei suomalainen mies voisi ihastua myös. Mutta ei kyllä mihinkään edellisistä. Pois se minusta. Kansankodista tuli uutisia tässä yhtenä päivänä. Ja minä ihastuin heti. En tiedä oliko se peräti rakkautta ensisilmäyksellä. Toistaiseksi tämmöistä kaukoihastusta. Katselen etäältä ja kuvittelen – kaikenlaista. Ja toivon joskus kohtaavani ihastuksen henkilökohtaisesti. Jotta voisin tuntea, haistaa, kokea ja hipelöidä. Niin no, nonii. Ymmärrättehän, mistä on kysymys?

Mutta miksi tunne on kaksinkertainen? No jos totta puhutaan – ja miksi ei puhuttaisi – ihastuksen kohteita on kaksi. Onko se maalainen ihan järjiltään? Kyllähän se taitaa olla. Pahasti. Vai miten muuten voidaan selittää tämä?

%d bloggaajaa tykkää tästä: