Kategoria: journalismi

Sitsisotsi

Saatiin päätökseen ilmeisesti kaikkien aikojen kalleimmat kisat, mitä tulee infrastruktuuriin ja muuhun (joidenkin lähteiden mukaan 35 mrd. euroa)¹. Ei siinä mitään, t-paitasillaan hiihdeltiin ja hauskaa oli. Joillakin jopa niin hauskaa, että piti taluttaa. Muutakin kuin Jopoa. Koska työläisenä intensiivisempi seuraaminen sijoittui aina ilta- tai viikonloppuaikaan, jäi varsinaiset tunnit ihan kohtuullisiksi. Mitä nyt sitten Areenasta kävin välillä vielä fiilistelemässä.

Mutta syntyi minulla tälläkin kaksiviikkoisella eräänlainen suhde. Nimittäin, vaikka kuinka parjattiin (ehkä syystä tai syyttä) Kaj Kunnasta, teki hän kuitenkin kisoista omanlaisensa ja erityisesti antoi sen viimeisen silauksen. Siis minun mielestä. Toisen mielestä hän – siis Kunnas – oli pahin mahdollinen valinta selostajaksi. Minusta ei. Jaa miksikö?

Ensinnäkin, kuka voi jääkiekkopelissä vakavalla naamalla (tai en minä tietysti naaman vakavuudesta sinällään tiedä) kukkua kuin sveitsiläinen käkikello? Eikä se loppuviimeeks kuulostanut edes niin pahalta. Ehkä. Entä mitä mieltä olette deodoranttireiästä? Mutta siltikin, kaiken huippu ja osoituksena suuresta omistautumisesta kertoo legendaarinen lause: ”Teemu, mäkin itken.”

Ei siinä paljon muuta tarvita.


1 – Sotshin kisojen hinta

Halpaa kuin saippua

Luin Hesaria ja taas tuli ajatusten poikanen päähän. Tässä maailmassa ei mikään ole ilmaista eikä edes kovin edullista.

Taannoin esitin jo omat vaatimukset tiettyihin asioihin ja tuli mieleen, että pitääköhän niitä vähän korjata. Katsokaas kun en ajatellut kerätä rahastoa itseni maallisten jäännösteni hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä. Ja näyttää siltä, että kuoleminen melkoisen hyvä bisnes. Mutta että  vielä digitaalinen testamentti pitäisi tehdä? On se elämä mennyt vaikeaksi. Onneksi (tai onneksi ja onneksi, perässähiihtäjäthän siinä jäävät nuolemaan näppejään) Omenafirmalla on selkeä periaate:

Apple ei pohdi vainajan tahtoa. Pilvipalveluun talletettuun materiaaliin ei kukaan pääse käsiksi asiakkaan kuoleman jälkeen. iTunesista ostetut kirjat, elokuvat ja musiikki ovat tavallaan lainassa, eikä niitä pysty siirtämään toiselle. Kun käyttäjä kuolee, kokoelma palautuu palveluntarjoajalle.

Ja kun tarkemmin ajattelee, niin lainaahan tämä vain on. Elämä yleensäkin. Käytäpä viisaasti sekin hetki, koska mitään ei jälkeenjääneille jää.

Tarttisko tähän piristyksen loppuun? Tä.

Kuolevainen: ”Mitä miljoona vuotta on Sinulle?”
Jumala: ”Vain hetki”
Kuolevainen: ”Mitä miljoona euroa on Sinulle?”
Jumala: ”Vain sentti”
Kuolevainen: ”Voinko saada sentin?”
Jumala: ”Hetki vain”

 

Nollat ei merkkaa mitään

Se on tullut näemmä kesä. Mitä tulee noihin tiedotusvälineiden ”uutisiin”. Heti kärkeen pari tarkentavaa kysymystä: Kun liikuskelet ulkona, luonnossa, niin tarkkailepa puiden ja vihreän lehvästön oksistoa sillä mielellä, että montako ihmistä, kissaa, koiraa tai muuta näätäeläintä näet siellä killumassa? Ja jos näet, niin onko ne hyvinvoipaisen näköisiä vai kuolleita kettanoita?

En nimittäin mitenkään jaksa taas ymmärtää a) lehdistöä, b) nuorisoa ja c) pelastuspalvelua. Tietenkin ymmärrän niitä noin yleisesti mutta aina välillä tulee semmoinen kädet silmille fiilis. Kuten nyt tätäkin ”uutista” lukiessa. Herää vain hämmästyneitä kysymyksiä mm. siitä, että onko 2-18 euron arvoinen frisbee niin arvokas, että sen perässä pitää pyrkiä luultavasti tammeen ja jäädä jumiin jonnekin taivaan ja maan välille ja eikö tuolla pelastusarsenaalilla olisi muutakin käyttöä? Ja mikä ihmeen vimma ihmisellä on oikeasti pyrkiä nolaamaan itsensä?

Jos tässä maassa olisi yhtään rehellistä oikeutta, kiipeilijälle laitettaisiin postissa pelastusmaksu, sanotaanko vaikka 5000 euroa (nollathan ei merkkaa mitään – tietääkseni). Kiipeilisikö vielä sitten ilman tikkahia? Jäisi jumiin luultavasti tammeen.

Tästä ”uutisesta” tuli mieleen melkein joka toinen kuukausi lehtien pikku-uutisissa oleva otsikko: Palokunta pelasti kissan puusta. Voi yhren kerran! Jos minäkin aina soittaisin palokunnan, kun koiramme ajavat kissan puuhun, niin maallakin olisi häly päällä useamman kerran vuodessa. En ole vielä koskaan nähnyt semmoista kissaa, joka olisi kuollut puuhun janoon tai nälkään enkä puun juurella läsähtänyttä kissaa. Tietysti voidaan aina sanoa, että vpk saa tämmöisissä tapauksissa hyvää harjoitusta, jos muilta kiireiltään ehtivät mutta pitääkö siitä aina koko kansalle ilmoittaa? Ilmeisesti pitää, koska oikeita uutisia ei ole. Ollut enää vuosiin.

 

Mitä todella tapahtui

Viikonlopun Kalevassa oli työpaikkailmoitus, jonka mukaan paikallinen lehti etsii riveihinsä kesäharjoittelijaa. Hmm. Jos viitsii lukea yhtään mitään päivittäistä toimitettua paperilehteä tai niiden kevennettyä verkkoversiota, ei voi todeta kuin sen, että suurin osa nykyisistä ’uutisista’ on jo nyt harjoittelijoiden tekemiä. Lisättynä lukijoiden lähettämillä kuvilla ja otteilla lehtien verkkosivujen keskustelupalstoilta. Tämäkö on sitä journalismia, jota halutaan kuitenkin pääasiassa täysijärkisille myydä? Tietenkin lisättynä nelivärimainosliitteillä, joita ainakaan maalainen ei juuri koskaan 1,3 sekuntia kauempaa pysty vilkaisemaan.

Eräällä kahvitauolla määrittelimme sitten tämän tulevan kesäharjoittelijan työnkuvaa. Harjoittelijallehan ei tarvitse maksaa ihan täyttä toimittajan palkkaa, joten asiavirheet ja huono suomen kieli laitetaan vain kokemattomuuden piikkiin. Kesällä osa toimittajista ja kuvaajista on koko ajan jollain lomantapaisella ja freelancerithän on jo oletuksena turha kustannus, joten annetaan harjoittelijalle myös kamera. Ellei hänellä satu olemaan omalla rahalla maksettua älypuhelinta, jossa on kamera. Ja kun kesällä lomat pyörii, niin voihan harjoittelija illan päätteeksi myös oikolukea sen lehdentekeleen ja taittaa. Taitto-ohjelmat ovat nykyään niin helppokäyttöisiä, ettei siihen mitään opastusta tarvita. Viikonloppuisin harjoittelija voi toimia myös vastaavana päätoimittajana ja pääkirjoitustoimittajana, kun varsinaiset pääihmiset ovat mökeillänsä tekemässä jotain – tarpeellista.

Tämän kaiken jälkeen, kun harjoittelija valvoo painokoneen rullaamista, hän voi siemailla kahvia ja vähän huoahtaa tai vaihtoehtoisesti vastata kaikkiin vihaisiin palautesähköposteihin, joissa vaaditaan päitä vadille huonon journalismin tasosta. Kun painokone joskus puolen yön jälkeen pikkuhiljaa hiljenee, harjoittelija pakkaa jakeluautonsa ja lähtee viemään uunituoreita lehdyköitä tilaaville asiakkaille. Siellä jossain lehmälaitumen ja tulvivan Siikajoen välimaastossa voi sitten ähkiä volkkaria työnnellen ja ihmetellä, että tätäkö se kesäharjoittelijan työ on? Kun harjoittelija aamuksi palautuu taas lehdenjakokierrokselta on turha enää mennä nukkumaan, koska kello on jo kahdeksan. Siinä on kolme-neljä tuntia aikaa soitella tilaamattomille asiakkaille ja myydä kestomääräaikaistilausta tai vaihtoehtoisesti myydä mainostilaa sittarille ja liiterille. Ennen iltapäivän juttujen metsästystä.

Asiakkaan ei enää tarvitse ihmetellä huonoa journalismin tasoa. Kun sitä ei ole.

Haisu

Kevään reissu Raahe-kaupunkiin. Liukasta ja huonoa tietä pitkin. Niinkuin tietysti pitääkin. Mullahan oli joku ajatuskin olevinas mutta kaikkien onneksi se taitaa olla hukassa pysyväisluontoisesti. Toistaiseksi.

Asiasta kuudenteen. Wc:n uuteen sisustukseen kuuluvat spotit ovat nerokkaita. Tyylikkäitä ja uudenaikaisia. Pitipä sitten vaihtaa niihin polttimoita. Jostain kun löytyisi kokeiltavaksi sopivia ledilamppuja, niin heti kokeilisin. Piti tyytyä halogeeneihin. Kaupassa yritin vertailla muutakin kuin hintaa mutta kyllä ne kiinalaiset nyt veti pitemmän korren. Vaikka en tullut katsoneeksi, missä kiinassa ne hilipsit tehdään.

Kotona sitten aloin laittamaan uusia polttimoita. Siinähän meinasi varsin rauhalliselta mieheltä mennä hermo hyvinkin nopeesti. Kyllä pitäisi ensin kauppias, sitten sisäänostaja, tuotteen paketointisuunnittelija, pääsuunnittelija, niiden pomo ja tehdaskin polttaa, hirttää, keittää ja paketoida. Eihän siitä nyt tule yhtään mitään, jos paketin avaamiseen pitäisi olla koko veitsi- ja saksiarsenaali olla käytössä. Miten se muka onnistuu, jos olen toimistossa asioilla samaan aikaan, kun yritän lamppupakettia avata. Ei mitenkään. Vai miten on?

Tuosta hyvinkin pitkälti huomaa, että jotain tautisen tylsiä kynsileikkureita on taas käytetty hyvin luovasti. Voi yhren kerran sentään. Ellei kahrenkin.

Toisaalta tänä päivänä nousi hymynkarekin huulille. Vai mitä sanotte jutusta? Kyllähän darwinpalkinto pitäisi ostaja”paralle” antaa. Miten voi joku ollakin noin pölöjä. Andrea Ermanni, siinäkö seuraava suosikkinimi tulevalle lemmikille? Pitäisikö se itsekin alkaa ”kauppiaaksi”? Tä.

Raahenreissuhan se ei ollut muuten kovin edullinen. Toistasataa euroa sinne ja tänne. Ei näin. Olisi pitänyt eläinlääkäriksi lukea, hyvin pitkälti. Kaiken lisäksi koko auto haisee. Märille koirille. Se on ihan eri asia kuin Märät säpikkäät. Ei haise Volvo nyt kovin hyvälle eli pesua ja sitruunaraikastetta kaipaisi lujasti. Tietääpähän, mitä ensi viikolla tehdään ennen Äijäreissua.

 

Domestus

Sattuipa taas kerran tässä elämässä, että sain mielettömän hymykohtauksen työpaikkamme kahviossa, kun jälkiruokakaakaota nautiskelin. Luin paikallislehteä (Hesari) ja silmäilin niitä uutisia, joita en eilen vielä kuullut/lukenut. Siellähän se hyvin pienellä yksipalstaisella ja parin kappaleen kokoisella sitten sanottiin. Tai varsinkin otsikossa. Ja tämmöinen jansmakko kun olen, tykkäsin siitä kovin. Kaikki ei tykkää ja ei se haittaa. Ei tartte tykätä. En minäkään. Aina. Useinkaan.

Tarvitaan varmasti vuosien kehittely, tutkimus ja aivan mieletön kasa rahaa, aikaa ja jälkiruokia, että saadaan aikaiseksi lääke, joka voi parhaassa tapauksessa poistaa sairauden etenemisen hidastamisen. Tä? No eikö tuossa niin sanota? Laatujournalismia, sano.

Lääke ehkä parantaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: