Kategoria: komiikka

10 vuotta

Haa, tänään on se päivä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin ihan huvikseen – sen enempää miettimättä – maalaisen plokin. Hienosti sanottuna tietysti blogi mutta minähän en ole kovin hieno. Sen takia kymmenvuotistaivalta on hyvä juhlistaa jollain sellaisella, joka on toisenlainen näkemys maalaisesta. Jos se avaisi silmiäni edes vähän. Ja kyllä se avaa ja avasi.

Senpä takia tai siitä huolimatta annan ystävälleni puheenvuoron ja toiselle ystävälleni myös

Narri

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että maalaista on kehotettu tai jopa painostettu joskus johonkin sellaiseen, jota ei sitten ehkä olisikaan pitänyt tehdä. Se kun on aiheuttanut kanssaihmisissä tuntemuksia. Päällisin puolin positiivisia tuntemuksia mutta pitkän aikavälin tutkimuksia ei aiheesta ole kuitenkaan tehty. Että josko se niin positiivista sitten onkaan.

Nimittäin, maalainen on syyllinen. Kyyllä. Syyllinen siihen, että jotkut tahot saavat kohtauksia. Sellaisia kohtauksia, että pomot tulevat katsomaan. Tai jos sattuu saamaan kohtauksen muualla kuin työmaalla, niin joku muu tulee katsomaan, että onko kaikki okei. Ei ole.

Siitä on varmasti jo yli kymmenen vuotta, kun ex-työkaveri mulle sanoi päin naamaa: ”Sinun pitäisi alkaa kirjailijaksi”. Niin varmaan. Minulla ei ole ihan hirveästi ollut siihen aikomusta, tarvetta, intohimoa tai mitään muutakaan järjellistä syytä. Kuitenkin olen näitä kohtauksia aiheuttavia kirjoituksia livauttanut nettiin jo ennen plokia. Siis 2000-luvun taitteesta alkaen. Valitettavasti.

Nyt sitten ihan eilen minua taas syyllistettiin yhden sortin pahanteosta. Saatoin olla lukijalle oman elämäni samiheedperi tai pulkkinen tai mauri. Siitähän seurasi se, että vastaanottava osapuoli oli saanut melkein hepulin. Hepulin, jossa pudotaan tuolilta, nauretaan ja pelätään pomon reaktiota työaikana tapahtuvaan iloon. Vaikka on kansantaloudelle suosiollista, että työväki tekee töitänsä iloiten. Vaikka ei töitä sinänsä tarvitse tehdä. Minulle niitä ilmaantuu pöydänkulmalle ihan tekemättäkin. Vaikka osa jää tekemättä. Vaikka kukaan ei tee mitään. Vaikka kaikki tekee jotain (just tätä tarkoitin, että maalaisen suu – tai tässä tapauksessa sormet – on aivan vallattomat. Ei mitään kontrollia ja itsekritiikkiä vaan ihan puhdasta lannoitetta ruudun täydeltä).

Ja sitten kun se huumori ei ole edes laadukasta. Onneksi se mikä laadussa hävitään, määrässä voitetaan. Kuulijan tai lukijan onneksi.

Sitten on toinenkin asia, josta maalainen alkaa olla huolestunut. Hermostunut. Nimittäin usein kun käyn maitokaupassa, liikuskelen siellä hyllyjen välissä ja mietin leivänsärvintä. Viimekeväisen laihtumisepisodin jälkeen otan usein tomaattia ja kurkkua. Välillä salladia ja muuta sen semmoista, paprikaa. Sitten menen leikkeleosastolle. Ja nyt tässä vaiheessa minusta tuntuu, että olen alkamassa ainakin osittaiseksi ituhipiksi.

Kuva: Verkkouutiset

Katselen sitä satojen nautaleikkeleiden rivistöä. Siirryn sikaosastolle ja katselen satojen possuleikkeleiden rivistöä. Siirryn siipikarjaosastolle ja katselen satojen kalkkuna- ja broilerileikkeleiden rivistöä. Minua alkaa ahdistaa. Etoa. Siinä vaiheessa myös välillä vähän pelottaa. Entäs jos en kykene syömään enää lihaa? Se eilinen jauhelihakin jotenkin kolkuttaa olkapäässä. Yritän vielä meetvursteja. Eijei. Entäs maksamakkaraa. Huoh. Onko todella niin, että ihmisestä saadaan kasvissyöjä pelkällä satojen leikkelepakettien rivistöllä?

Iltapalalla söin Realia ja nakkeja.

Ihmetys

Ähkyni suuri on ja vallan palloittava. Tiedätte kai, että jouluna ei suomalainen normaalimaalainen nälissään ole? Osittain olen siitä harmissanikin. Mutta se ei ollut varsinainen aihe tällä kertaa.

Mullehan hyvä ystävä tässä taannoin ihan ilmoitusluontoisesti, hyväntahtoisesti ja asian ikään kuin jo sovituksikin päätetyn antoi ymmärtää, että seuraavaan lehteen kirjoitan kolumnin. Jutun. Asia- ja huumoripitoisen pläjäyksen. Mullahan vähän niksahti ja lupasin kirjoittaa. Sitten muistin, että kirjoitukseni ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Onneksi ystävä on lehden päätoimittaja ja pystyy sensuroimaan tai muuttamaan ainakin sanajärjestyksen selväkielisemmäksi. Luulen ma, että juttuni painettuna eivät olekaan ihan tervejärkisen touhulta näyttäviä. Pikkuisen alkoi nyt kyllä jänskättämään. Mahdollisuus on siihen, ettei juttujani sen enempää kysellä…

Pystyykö tätä perumaan? Siirtämään tulevaisuuteen? Ottamaan aikalisän? Herramunjee, mitä mää kirjotan? Entä jos alan suoltaa tekstiä aivan valtoimenaan? Mitäs sitten sanotaan, kun juttu vain jatkuu ja jatkuu eikä pääty ollenkaan? Lukijalle tulee ahdistava olo eikä pysty lopettamaan lukemista. Painoon menevän lehden sivumäärä moninkertaistuu ja painotalosta tulee semmoinen lasku, että toimitusjohtaja voi nauraa koko matkan pankkiin mennessään. Ituvihreät suuttuu sellumassan suurkäytöstä. Metsäyhtiöiden kurssit nousevat taivaisiin. Suomen talous alkaa nousta ja hallitus pääsee pälkähästä. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että maalaisen harteilla on koko kansantalouden taakka? Entä jos alan kirjoittaa nasevasti ja lyhyesti? Alan piikitellä kaikkia Mattieskon tapaan. Lukijat suuttuu ja peruu lehden tilauksen. Päätoimittaja saa potkut alhaisen levikin vuoksi. Painotalo menee konkkaan ja metsäyhtiöiden kurssit laskevat nollaan. Kansantalous rykii, päkii ja yskii. Hallitus kaatuu ja Kepu pääsee valtaan. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että kaikki on maalaisen syytä?

Naurava tippa

Harvoin jos koskaan annan sellaisia neuvoja, joita jokaisen olisi hyvä totella. Mutta nyt annan ja annan ne sillä mielellä, että näiden neuvojen toteuttamatta jättäminen on sama kuin k***si housuun. Hetken lämmittää mutta kohta on kuvottava haju. Ja jos ei tästä vielä ymmärrys älyä ottaa opiksi niin pitääkö se maalta asti tulla läimimään? Tä.

Kuten olen aiemmin jo kertonut, olen semiaktiivi sähköisten kirjojen käyttäjä. Eli suomeksi sanottuna lainailen silloin tällöin paikallisen kirjaston tai Helmetin elektronisesta kokoelmasta kirjoja laidasta laitaan. Siellä on yllättävän hyviä vaihtoehtoja, harmi vaan useimmat tietysti aina lainassa. Mutta sitten kun sattuu saamaan lainaan, niin harvemmin tarvitsee pettyä.

Eikä tarvinnut pettyä viime viikonloppunakaan. Kun siinä iltasella köllähdin sänkyyn ja koiranrapsutusten jälkeen vähän iPadilla selailin nettiä ynnä muuta tarpeetonta, ajattelin vilkaista samalla Helmettiä. Ja mikä onni potkaisikaan maalaista. Nyt se on jo luettu mutta voi olla, että luen sen toisenkin kerran. Kyllä se niin mieltäni lämmitti ja suuresti nauruhermojani kutkutti, että pelkäsin alakerran väen hermostuvan yölliseen hekotukseeni.

Oikeastaan kirjan lukeminen pitäisi säätää pakolliseksi kaikille. Aivan kaikille. Kiitos Roope Lipasti, että meillä miehillä on ehkä sittenkin toivoa. Eli ei.

PS. Kirjaa saa myös analogisena versioa. Ei tarvitse siis ensimmäisenä mennä iPad-kauppaan vaikka en kyllä sitä mielellään kielläkään.

Äyskähtelevä ämpäri

Joka kesä olen haaveillut onkimisesta. Tyynehköllä järvellä, joella tai merellä. Nyt on käynyt niin onnekkaasti, että tämä on toteutunutkin muutaman kerran. Kuten esimerkiksi tänä juhannuksena. Itse asiassa olen odottanut jussia jo monta viikkoa juuri sitä varten, että pääsen laatuaikaa viettämään.

Sen minä vielä kestän, että tuulee pohjoisesta ja on 9 astetta lämmintä. Mutta että sitten vielä sataa vettä. Edellä mainittujen kera. Saisi olla melko paljon parempi saalis kuin yksi särki, että sitä lajia pitkään jaksaisi. Onneksi muuten ei ollut Pietarin kalansaalista.

Nimittäin sateen yltyessä maalaisella loppui huumori ja aloin soutaa melko joutuisasti kohti mökkiä. Niin joutuisasti, että ihan peräaallot nousivat. Kunnes yhdellä kiskaisulla tippui oikea airo järveen. Ja heti perään vasen. Täydestä soutuvauhdista. Lähes myötätuuleen.

Se vähäkin huumori katosi vaimentuvien peräaaltojen kera järven pohjaan, kun aivan äimän käkenä katsoin tilannetta kuin hidastetussa kesäfilmissä. Tapailin puhelinta mutta sitten ajattelin, että turhaa se on naapurimökkiläisten juhannusrauhaa häiritä. Ja tuskin niillä olisi venettäkään. Ja olisivatko edes soutukunnossa.

Onneksi ei ollut kuin se yksi särki. Sekin oli varmaan rukoillut itse Ahtia vapaaksi pääsystä. Kymmenen litran ämpäri on melko hyvä mela, kun vaihtoehtona on kauhoa jääkylmässä vedessä paljain käsin. Tai pelkällä lasikuituvavalla.

20-30 metriä lievään vastatuuleen pelkällä ämpärillä, perätuhdolla epätasapainon valtaa vastaan taistellen päätin jatkaa onkitouhuja juhannuspäivänä.

20140621-154023-56423927.jpg

Päätteillässä

Kuuntelenko yllättävänsä paljonhan radiotakin mieheksikään, joka eikä kuuntelehan radiotakaan. Onneksilla minunkinssa veroillanikaan kustannetaanko järkyttävääillä mammuttiapas eli Yleäkö, joka antaamme meillenä sitä älyllistänsä huumoriassa, jota tarvitsenlta. Joka päivänä. Valitettavako.

Yle Puhe (tietääkseni) lähettääpäs mainiossa Alivaltiosihteerinä -ohjelmaalla, jota kaikkien ei ymmärräksi. En kyllähän ymmärrässä miksillä? Solmiona, silmälasissa ja salkkuainen. Terävänä törähtelyäkään suoralla huipultakaan. Olkaamme sitten ymmärtämässä. Mutta podcasteilla kuuntelenko joka viikkopa kaikkia jaksona. Viiteenkö minuuttia saadaanhan paljossa asiainen. Tämän on läheskö epäsuorana kopiolta yhdestä ohjelmana.

%d bloggaajaa tykkää tästä: