Kategoria: nainen

Lapa pystyyn!

On annettu taas ymmärtää, ettei maalainen ole entisensä. Kun ei tule tekstiä eikä muutenkaan. Eikä varsinkaan muutenkaan. Nonii, niin no.

Kevään mittaan martan kanssa suunniteltiin kesälomaa ja kuinka sitä vietettäisiin. Silleen kohtuu edullisesti. Jonkin sortin vinksahdus oli sekin ajatus, että auton perään laitetaan joku takateltta (rear tent), jossa koirat voivat häkissä yöpyä ja patjat sitten Volvon hutlariin nukkumista varten. Olin syystäkin hieman pessimisti tässä vaiheessa. Tätä takatelttaa tutkittiin pinterestissä useina iltoina. Tai siis tutki hän. Kaikeksi onneksi järjelliset teltat oli hinnoiteltu täysin järjenvastaisesti ja sain hiljaisella junkaamisella tämän asian pois päiväjärjestyksestä. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että edullisen kotimaanretkeilyn suunnittelu unohtuisi.

Sitten tutkittiin peräkärryyn asetettavia telttoja. Ihan tavalliset teltat olin poissulkenut jo ajat sitten aikaisin keväällä. Se ei ole aikuisen miehen hommaa se. Telttailu Suomen suvessa. Mietipä vähän viime kesääkin. Niinpä niin. Tämä viiraus meni onneksi nopeasti ohi. Olisihan ne leirintäalueiden mökit ja muut tietenkin. Mutta sitten ihan vaihvihkaa naapurista tuli ratkaisu kuten ässä hihasta. Vaikka ihan aluksi en ollut tästäkään vaihtoehdosta täysin vakuuttunut. Mutta jos vaihtoehtona on hutlari, teltta tai kärryteltta, niin viimeistään siinä vaiheessa paatuneinkin aviomies murtuu ja suostuu melkein mihin vaan.

Olethan ajanut joskus kesällä autolla tuolla maantiellä? Isompaa tai pienempää tietä, kaksi-, kolme- ja nelinumeroisia maanteitä pitkin? Ja aina silloin tällöin tai jopa vähän väliä jouheva matkanteko muuttuu ikäväksi junnaamiseksi jonossa ja kun oikein tarkasti horisonttiin tarkentaa, niin näkee syynkin sille junnaamiselle. Nimittäin kaikkien rakastama karvanaamari, valtateiden veritulppa ja alitehoisella fiiatilla suolivieteriään hinaava suomalainen karavaanari. Joka ei anna tietä eikä aja seittemääkymppiä lujempaa. Ihanaa. Ja sitten vaivoin kun joskus pääset ohi ja urku auki vedätät sataakahtakymppiä, niin jo seuraavan mutkan takana seuraava soliferi tai hobby tai kabe junnaa edessä. Seittemääkymppiä.

Naapurista tuli siis ratkaisu maalaisten kesälomapulmaan. Ehkä parhaat päivänsä jo nähnyt mutta katsastettu ja rekisterissä (niin minulle väitettiin) oleva suolivieteri (Solifer Artic 450, vuosimallia kasari). Eihän sitä uskoisi, ellei itse näkisi ja jopa kokisi. Että ihan matkailuvaunulla tientukoksi. Sanopa muuta. Mitäpä sitä ei kokeilisi, edes kerran elämässä.

Tässä ollaan nyt kolmatta yötä vaunussa ja viimeiset kaksi päivää ollaan silloin tällöin keskusteltu martan kanssa vaihtoehdoista. Että onpa se kätevä tämmönen vaunu, kun ei ole juurikaan paikkaan sidottu ja saa lähes mielivaltaisesti matkustaa paikkoihin. Tottahan vaunun kanssa matkustaminen on yhdistelmän ajoa, joten parkkihalleihin eikä muutenkaan ahtaisiin paikkoihin mennä ihan noin vain. Mutta mikä pakko sen on olla vaunu? Voisihan se olla auto? Matkailu- tai retkeilyauto. Ja näppärästihän retkeilyauton pakusta rakentaa.

Oltiin ajettu varmaankin melkein parisataa kilometriä, kun martta tokaisi, että oletko morjestanut vastaantulevia karavaanareita. Minä vähän hölmönä, että miksi? No kun kaikki vaanarit morjestaa toisiaan. Seuraavan tullessa vastaan tuijotin sitten herkeämättä hymerin kuskia ja toden totta, käsi pystyssä oli hän. Ja seuraavassa ja seuraavassa. Ei kai siinä muu auttanut, kun itsekin seuraavan vaunuilijan tullessa vastaan nostaa lapa pystyyn. Vähän arkaillen mutta kuitenkin.

Nyt kun on kohta tuhat kilometriä hinattu suolivieteriä (75 km/h tai alle), niin eihän se hassummalta tunnu. Vaunu tulee todella tasaisesti perässä eikä kulutus ole ollenkaan niin paha kuin hevostraileria vedettäessä. Sopivasti ajaen vain 7 litraa satasella. Ja se on vähän. Ja sitä paitsi aina on vapaa tie. Ketään ei ole koskaan edessä junnaamassa.

Premium-crime

Minä myös

Ailahtelevan vähän on maalainen saanut tekstiä aikaiseksi. Sitä kun ei aina jaksa huutaa. Samoista asioista. Mutta näin kun vuotta on jäljellä näin vähä, ettei taho nähä, niin pari asjaa olisi.

Maalla aloitettiin pitkään haudottu pienimuotoinen remontti. Viikko sitten. Somessa jaoin kuvia ja heti oli kommenttia, että pitäskö olla jouluksi valmista. No ei tod. Ensimmäistä kertaa ikinä ei tehty minkäänlaista joulusiivousta. Tupa jätettiin siihen kuntoon, että jos käy varkaita, se on eniten meidän etu. Kunhan eivät pianoa vie. Remontistako johtuu vai mistä mutta yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä tsiikailin kylppärissä pyyhehyllyä. Se näytti normaalista poikkeavalta. Ei palju, mutta vähän. Siinä oli erään pyyhepinon päällä Maraboun suklaarasia. Avattu ja puoliksi syötykin. Siis suihkuhuoneessa. Sekin on nyt nähty. Yhtään marabouta en ole kyllä syönyt. Enimmäkseen vain fazerin konvehteja joulukalenterista. Niitäkin oli kiitettävä määrä. Nimenomaan oli. Kiitos siitä Pirkkalaan.

Työmaalla keskusteltiin syksyn aikana myös hästäkkiasjasta. No siitä miituusta, #metoo. Että onko asiassa menty älyttömyyksiin ja ylettömyyksiin. Ja onko tämäkin vain naisille suotu? Varmasti on ollut aihetta ja törkyyksiä on tapahtunut mutta koska olen umpisokea maalainen, en ole edes vierestä koskaan nähnyt. Kuullut kyllä olen ja läheltäkin. Mutta siis voiko miituuta käyttää myös miehet? Ehkä. Pitäisikö maalaisenkin?

Kyllä voi. Maalaisenkin saada. Tavallisen hämilleen. Törmäsin taikka siis en tietenkään törmännyt vaan näin tässä yhtenä päivänä läjän elikkäs kasan henkilöitä. Tuttuja ja tuntemattomia. Siinä olin menossa suorittamaan työtehtävää ja ja, ja. Niintuota, ja sitten yks kaks eräs ihastuttava nainen antoi maalaiselle lentosuukon. Kyllä siitä sietääkin vähän punastua. Äkkiä poistuin ovesta. Etten ajaudu tekoihin. Olisiko tämä #metoo:n paikka? Ehkä, ehkä ei. Enemmänkin olen vain imarreltu. Ja hieman ylpeäkin. Hahhaa.

Kaikesta huolimatta, oikein hyvää joulua, jos oma ei riitä.

Ihmeitä

Elämässä voi olla joskus kova onni tai kova epäonni. Joskus kyse ei ole onnesta. Ei tuurista. Ei mäihästä. On vain ihmeitä.

Joku aika sitten kaupungissa oli valofestivaalit. Ajateltiin sitten käydä valaistuksia ihailemassa. Ja koska maalaiset ei olisi muuten maalaisia niin lähdettiin ”koko perheenä”. Eli karvatassut Volvon konttiin ja menoksi. Oli semmoinen tuuli ja tuiskuilta. Kaupungissa ihmisiä aivan liikaa. Mutta niin vaan otettiin kolme koiraa kaupunkikierrokselle. Ja täytyy sanoa, että meidän koirat osaa kyllä käyttäytyä fiksusti ihmisten ilmoilla. Ei rähinöitä, kähinöitä eikä mitään ongelmaa. Vallan mainioita kaupunkilaisia siis. Tai sitten vieraskoreita.

Tultiin illaksi kotiin (valaistukset olivat pieni pettymys) ja sitten oli vuorossa perinteiset iltarituaalit. Eli ”missä mun kännykkä”. ”Voitko soittaa siihen?” No voinhan minä. Annoin tuutata aika kauan. Mistään ei kuulunut mitään. Mutta jossain se puhelin oli, koska automatkalla kotiin sillä soitettiin. Käytin hyväkseni iLaitteiden ominaisuuksia eli katsoin paikannuksella, missä rouvan luuri luuraa. Paikannus näytti karkeasti ottaen autotallia. Asia harvinaisen selvä. Vaikka ei kuulemma ollut löytynyt, kun oli käynyt penkomassa. Ajattelin sitten aamulla katsoa tarkemmin. Niin ja avaimet oli hukassa myös. Täysin yllättäen.

Aamulla ennen töihin lähtöä sitten pengoin autoa. Ei puhelinta missään. Täysin hävöksissä, tipotiessään. Hmm, jos paikannus näytti kerran, että tässä jossain se on niin onhan sen oltava. Haravoin katseella sitten lumista pihaa (edellisenä iltana ja yönä oli satanut reilut 5 senttiä lunta). Kah, mikäs se tuossa möllöttää? Näyttää ihan rouvan puhelimelta. Kyllä, Guessin kuoret ja kaikki. Sievästi hennon lumikerroksen alla ja Volvon eturenkaan jälki siinä päällä. Sillä lailla.

Otin luurin raskain mielin maasta ja mietin taas puhelimen ostamista. Puhdistin sen suurimmista lumista ja avasin kuoret. Lasi ehjä. Tä?! Vein puhelimen sisälle ja painoin kotinäppäintä. Tä?! Virtaa 62%. Ihme 1.

Piti avata vielä autotalli rouvalle, koska avaimet.

Päivällä sain viestin, että voisinko käydä siellä Rantakadulla katsomassa, että onko avaimet siellä, koska yhtä karvatassua kakattaessa oli taskusta otettu kakkapussi ja siinä tilanteessa on voinut sattua vahinko. Kakkapussit ja avaimet samassa taskussa…

Maalainen kuuliaisena meni töiden jälkeen Rantakadulle. Muistin noin suurinpiirtein kakatuspaikan ja aloitin melko toivottoman työn. Edellisenä iltana ja yönä satoi lunta. Sen jälkeen kyseisen paikan oli ohittanut sadat ihmiset, kymmenet koirat ja lumiaura oli työntänyt jalkakäytävältä lunta. Sillä lailla. Käytin sitten kaikkien kadonneiden henkilöiden etsinnässä käytettävää taktiikkaa eli menin neliö kerrallaan puistoaluetta läpi siten, että oikealla jalalla potkin lunta sivuun. Näytti varmaan ohikulkijoista tosi terveeltä. Ei mitään missään. Jos avaimet oli siellä olleet, joku oli ne jo noukkinut.

Pidin tauon ja koitin toisesta kohdasta. Mikäs se tuossa? Tjaa, pullon korkki. Märkä koivunlehti. Roska. Oksanpätkä. Avaimet. Tä?! Kyllä, rouvan avainnippu. Ihme 2.

Kyllä ei tuuria ollut nyt ollenkaan.

10 vuotta

Haa, tänään on se päivä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin ihan huvikseen – sen enempää miettimättä – maalaisen plokin. Hienosti sanottuna tietysti blogi mutta minähän en ole kovin hieno. Sen takia kymmenvuotistaivalta on hyvä juhlistaa jollain sellaisella, joka on toisenlainen näkemys maalaisesta. Jos se avaisi silmiäni edes vähän. Ja kyllä se avaa ja avasi.

Senpä takia tai siitä huolimatta annan ystävälleni puheenvuoron ja toiselle ystävälleni myös

Conchita

On se sitten hauskaa, kun kaikilla on hauskaa. Ajelimme viikonloppuna Savossa ja siinä ajellessa kysyin hallitukselta, että onko hänellä huulirasvaa, kun maalaisella itsellään on niin rohtuneet huulet. Suorastaan korput ja kaikin puolin karmean näköiset. Hallituksellahan on aina rasvat mukana. Useampaa sorttiakin vielä. Kaivoi sitten hän käsveskastaan puikon. Huulirasvapuikon. Minulla oli aurinkolasit päässä mutta katselin hieman epäillen puikkoa. Näytti niin punaiselta. ”Tämä on huulirasvaa, se vain näyttää tuolta”. Juu juu.

Vartin päästä hallitus ilmeisesti katsoi tarkemmin maalaisen naamaa ja sanoi (ei vakavalla naamalla): ”Sulla on ihan punaiset huulet”. Sillälailla. Eipä ole ennen ollutkaan.

Mutta sitten huutoon. Kenen mainosnikkarin, kirjasinsepän, merimarsun munaskun, megalomaanimärkähatun, guanonkaupustelijan, jauhokuonon ja makean veden makrillin idea on tehdä shampoopullon kylkeen niitä tekstejä? Sitä Iijoki-sarjan kokoista romaanisarjaa lukiessa ja lämpimän suihkuveden laskiessa viemäriin menee aina koko hernepelto palkoineen nenään, kun en mistään löydä selvällä suomenkielellä sanaa SHAMPOO. Mikä siinä olisi niin vaikeaa, jos sen vaikka kirjailisi kaikkein isoimpana, suurella selkeällä Arial-fontilla ympäri ämpäri putelin kylkiä? Kaikilla olisi elämä helpompaa. Ainakin silloin kun niitä puteleita on puolenkymmentä tai enemmän ja kakkulat jossain metrien päässä. Ei tuu mittää. Kenelle tästä voi valittaa? Keltä voi vaatia korvauksia?

Tjaa mutta sattui siellä vähän semmoinen billmurray-tyyppinen tapauskin. Jotkut saattaa muistaa elokuvan Päiväni murmelina? Kertauksen vuoksi: tyyppi herää aamulla kuudelta aina samaan päivään. Muut tyypit ei tiedä olevansa samassa päivässä. Kolme ensimmäistä katselukertaa naurattaa aivan hirveästi. Kymmenes kerta ei enää. Mutta silti se on hyvä, koska Bill Murray. No, ajoimme Kuopiossa toriparkkiin ja poislähtiessä tuli hyvin, hyvin vahva Déjà-vu. Tai murmeliolo. Tai hyvin hölmistynyt olo. Siis toriparkki eli pinnan alla, maan syvyyksissä. Pois lähteminen tapahtuu ajamalla alaspäin. Eikä siitä sen enempää. Käykääpä kokeilemassa.

Plantaarifaskiitti

Lääketiedettä opiskelleet tietävät jo mistä on kyse. Mutta kun tämän ”taudin” nimi on niin hieno, niin se piti laittaa ihan otsikoksi. Sopisi jonkin ulkoilualueen nimeksi. Tai uudenaikaisen asuinalueen tai korttelin nimeksi. Ihan niin kuin Helsingissä on Proviantti­makasiini tai Dromedaari. Eikös vain olisi hieno nimi? Mutta hienous piilee vain nimessä. Oire tai tuntemus on jotain ihan muuta. Sanatarkka lainaus Terveyskirjaston¹ sivulta:

Kantapäässä tuntuvan kivun yleisin syy on kantaluuhun kiinnittyvän jalkapohjan 
jännekalvon tulehdus eli plantaarifaskiitti. Tätä kantapään etupuolella 
jalkaterän keskiviivassa tai sisäsyrjällä tuntuvaa kiputilaa arvioidaan 
jossakin elämänvaiheessa potevan jopa 10 prosenttia ihmisistä.

Että se siitä hienosta nimestä. Luupiikki ikään kuin. Jostain luin myös, että tämä on enimmäkseen 40-60 vuotiaiden naisten vaiva. Kiitos siitä. Alkaa hieno nimi tuntua melko turhalta. Ärsyttävältä suorastaan.

Kantapäätä on venytetty ja vanutettu mutta erehdyin kävelemään neljä kilometriä metsässä ja pelloilla lumikengät jalassa. Nyt ei tunnu kovin hyvältä. Mikä vielä ärsyttäisi enemmän? No tietenkin Volvo. Pitää sekin viedä taas tonnin remonttiin. Ei tuu mittää.

 

1) Linkki: Plantaarifaskiitti

Viitsisitsäetsäviitsis

Jännä juttu tämä miehen elämä. Helppoa kuin heinänteko. Ja yhtä hauskaa kuin heinänteko heinäkuussa villahousut jalassa.

Nimittäin, maalaisella on se hallitus, joka antaa aina mahdollisuuksia. Esimerkiksi saan tehdä ruokaa, saan siivota, saan käydä kaupassa, saan kuskata multaa, saan pönöttää juhlissa jne. Kaikeksi huipuksi tämä taitaa olla sukuvika.

Nimittäin, hallituksen sisarentytär antaa aina mahdollisuuksia. Esimerkiksi haluaisinko siirtää kannua, haluaisinko tuoda maidon, haluaisinko auttaa jne.

Olen empiirisissä tutkimuksissani tullut tulokseen, että se on sama kuin: ”Tee tai itke ja tee!”. Vaihtoehtoisesti myös ”Tee tai kuole!”.

%d bloggaajaa tykkää tästä: