Kategoria: aika

Hullu miäs

Kautta rantain eli suoraan päin näköä mulle sanottiin, että miksi olet niin hiljaa? Hiljaa täällä netissä, plokissa. Tästä suivaantuneena päätin sitten tämänkin julistaa kaikelle kansalle. Ei tuu mittää. 

Maalaisen elämässä on lienee tylsyys, kun ei mitään mukamas tapahdu. Voisi sanoa, että turtuneisuus. Aloitetaanpa. 

Kesä tuli, oli ja meni. Huskuttelin, matkustelin ja öllötin. Olin hybridinä eli latasin akkuja vaikka tosiasiallisesti kuljen läsällä. Sillä maan mainiolla aineksella, joka ei koskaan häviä. Läsä eli läski keskivartalossa on kuulemma mahdollista hävittää. Jaa-a, voisin olla vahvasti eri mieltä. Sanotaan, että laihduttamalla se häviää. Joo, niin varmaan. Kyllähän se sinusta poistuu mutta ei se mihinkään häviä. Se siirtyy kaverille, naapurille tai Amerikkaan. Sinne on onneksi siirtynyt aika paljonkin. Minulle on niin kerrottu. Tiedotusvälineissä. Journalistisella tavalla. Ei mistään huutopalstalta luettuna. 

Ystäväni sentään järjesti minulle piristyksen poikasen. Hän kun irtaantui ikiaikaisesta perinteestään ja vaihtoi Toyotan ei-Toyotaan. Ja vieläpä niin, ettei vaihtanut sitä Uuppeliin (Opel, suom. huom.). Mutta kaukaa viisaasti pysyi kuitenkin japanialaisessa merkissä. Niin kuin kaikki järki-ihmiset tekevät. Kaikkien pitäisi. Auton vaihtaminen on aina iloinen asia. Varsinkin kun omalle kohdalle sattuu. Harvakseltaan tosin sattuu. 

Viikonloppuna olis Turskareissu. Muutaman vuoden sitä olen pystynyt välttelemään. Mutta nyt taas nasahtaa. 2000 kilometrin viikonloppuajelu. Edelleen se maalainen on hullu miäs. 

Pienet piirit

Yhtäkkiä pasahti mieleen 70- ja 80-luku. Tarkemmin sanottuna ko. ajantaitteen kouluajat. Niistä olisikin paljon kerrottavaa mutta säästetään niitä nyt vielä. Ja lukijoitakin.

Meillä oli alaluokilla semmoinen vanhan kansan opettaja. Vähänkään pidempään elelleet tietävät mitä tarkoitan ja mitä ylipäätään tarkoittaa vanhat ajat. Tässä ei puhuta nyt mistään vanhoista hyvistä ajoista. Pois se. Vaan yleensä ottaen ajasta ennen Tšernobylia, Challengeria ja Halleyn komeettaa. Jolloin kuitenkin kaikki oli tietenkin paremmin kuin nyt. Koska Neuvostoliitto.

Nonii, eihän tässä pitänyt mistään politiikasta tai kylmästä sodasta höpistä vaan kouluajoista. Silloin meidän opettaja, Saimi, piti meille pikku pilteille liikuntaa ja liikuntatunnin jälkeen käytiin vaihtamassa vaatteita ja sitä ennen käytiin suihkussa. Semmoisissa 60-, 70-lukulaisissa suihkuissa, josta tuli kyllä vettä. Kuin Adolfin kaasukammioissa. Eli kovaa, pistävästi ja kylmää. Hommahan meni niin, että ensin kävi suihkussa tytöt ja sitten pojat. Tai vastoin päin. Hanat kaakkoon tai vesihanan kyseessä ollessa tietenkin lounaaseen ja sinne sitten ringissä kävelemään. Ja Saimi piti tahtia yllä.

 

1. Piiri pieni pyörii,

lapset siinä hyörii.

Sormet sanoo so so so,

kengän kannat ko  ko ko.

2.Piiri pieni pyörii,

lapset siinä hyörii.

Kädet panee lip lap lap,

kengän kärjet kip kap kap.

3. Piiri pieni pyörii,

lapset siinä hyörii.

Toisiansa tervehtää,

sitten paikoillensa jää.

4. Piiri pieni pyörii,

lapset siinä hyörii.

Vakavina seisovat

vallan niin kuin vanhemmat.

 

Kyllä. Koko laulu aina laulettiin ja viimeisen säkeistön viimeisen lauseen kohdalla alkoi vesikin jo lämmetä. Saattoi se johtua pistävän suihkun aiheuttamasta ihohuokosten lämpenemisestäkin tai muusta halvauksen tapaisesta. Mene ja tiedä, joka tapauksessa tuntui kuin pieniä neuloja olisi satanut taivaalta. Hirveällä paineella.

Tänä päivänähän jos tapahtuisi edellä mainittua, Saimi parka joutuisi ensin vanhempien höykyttämäksi ja solvaamaksi, sen jälkeen rehtorin vakavaan nuhteluun tai jopa viralta pidättämäksi, sitten raastupaan ja sitä kautta elinikäisten traumojen (sekä opettajan että oppilaiden) seurauksena yhteiskunnan elätiksi. Joka tässä tapauksessa tarkoittaisi tietysti avohoitoa, liian kallista lääkehoitoa ja lopulta ennenaikaista kuolemaa täysin mädössä vanhusten loppusijoituspaikassa. Ja kaikki olisivat tyytyväisiä?

Ei minulle kuitenkaan jäänyt traumoja eikä ko. aikakauden oppilaille varmaan muutenkaan. Ja vanhemmat – niin, he olivat vain tyytyväisiä, jos opettaja pisti homman kuntoon. Ei ollut Wilmaa sotkemassa kaikkea eikä kaikille ollut vielä toitotettu, että kuinka heidän lapsensa on niiiin erikoinen, että häntä pitää kohdella kuin kuningasta ja mitään pahaa ei saa sattua eikä varsinkaan opettaja saa antaa oppilaidensa tulla nöyryytetyksi muiden oppilaiden nähden. Eli olemalla alasti suihkussa.

Oikeastaan vanhat hyvät ajat oli oikeasti ihan hyviä aikoja.

Yleismaailmallinen huuto

Tässä yksi päivä otti taas pattiin melko voimallisesti. Suorastaan teki aivossa kipiää. Karmeinta on nyt se, että en enää muista miksi teki kipeää. Onko huutojen määrä ylittänyt kriittisen massan ja maalainen ei enää osaa huutaa valistuneesti ja valikoidusti asiallisista aiheista? Tämähän on järkyttävää. Varmaankin se liittyi autoihin ja liikenteeseen tai vaihtoehtoisesti päivänpolitiikkaan. Jälkimmäisessä ei olisikaan muuta kuin huutamista, joten ehkä sieltä asiallisen huudon erottaminen on niin hankalaa, että jätän suosiolla väliin. Ja mitä se ylipäätään hyödyttäisi?

Autoista ja liikenteestä yleensä voi tietysti aina huutaa. Mutta ei jaksa sitäkään, kun mitä hyötyä siitä on? Paitsi itselle, kun saa huutaa. Valittaa. Melskata ja meuhkata. Sen verran voisi kuitenkin kuiskaten huutaa, että olen sairastumassa vakavasti. Nimittäin on erittäin harvassa nyt sellaiset autot, jotka sytyttäisivät maalaisessa hehkun uudelleen liekkiin. Nimittäin sellaiseen, jossa kehuisin autoa vuolaasti, täysin puolueettomien silmälasien läpi. Tai onhan niitä sellaisia mutta jostain merkillisestä syystä maalaisen ns. vaatimustaso on noussut sellaiselle levelille, että alkaa tuntua jo naurettavalta. Toisaalta syynä on myös Suomen tiestö, joka ei nyt varsinaisesti houkuttele ajamaan järin tiukalla alustalla varustettua ja pienen maavaran omaavaa autoa. 

Olen katsellut tuubista (youtubesta) off road -videoita. En varsinaisesti harrastusmielessä vaan huvikseen. Että miten erilaiset kaupassa myytävät autot selviävät lumesta, hiekasta, juurakosta, kivikosta ja mudasta. Ja tullut karmeaan johtopäätökseen, että meikäläisen tuloilla minulla kestäisi noin kymmenen vuotta saada kasaan rahamäärä, jolla saisin mieleisen auton. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että en sen kymmenen vuoden aikana söisi mitään, kävisi suihkussa, lämmittäisi taloa tai ylipäätään asuisi missään. Pittää jatkaa haaveilua, jos tulisi joskus kiitosta, Veikkauksen liitosta. Hohhohhoo. 

Aamulla

Kaikkihan tietää sen tunteen, kun herää kesken unien ja on tunne, että jotain kohta tapahtuu. Yleensä 2-3 minuutin kuluttua. Nimittäin kello soi. Toiseksi rasittavinta tässä elämässä on juuri se, että herää aamulla ennen kellonsoittoa. Eikä mihin tahansa aikaan ennen vaan juuri muutamaa minuuttia ennen. Siinä ei ole mitään positiivista.

Jos herää tunnin tai kaksi ennen kellonsoittoa, voi hyvillä mielin unohtaa heränneensä ja nukkua vielä sen tunnin tai kaksi. Mutta että kolme minuuttia ennen kellonsoittoa. Raivostuttavaa. Siinä ei ehdi enää kunnolla nukahtaa ja ylösnouseminenkin on melko raastavaa. Sitäpaitsi se kolme minuuttia ei pelasta mitään aikataulullisesti. Pitäisi olla vähintään viisi, mielellään kymmenen minuuttia enemmän aikaa, jotta sillä olisi vaikutusta yhtään mihinkään. Se kolme minuuttia tuhraantuu yleiseen säätämiseen ja sähläämiseen sekä iänkaikkiseen jappasuun joka tapauksessa.

Toista se olisi, jos olisi toisenlainen Aamu.

Pyöreitä

Tuossa tutkailin historiaa aikani kuluksi. Tämän plokin historiaa. Ja kas, kuukauden kuluttua se eli tämä täyttää kymmenen vuotta. Paljon on tuubaa toimitettu ja eikä se vieläkään lopu. 

Marraskuun alussa aion juhlistaa kymmenvuotista taivalta – jännästi. Ootellaanpa. 

Ihmetys

Ähkyni suuri on ja vallan palloittava. Tiedätte kai, että jouluna ei suomalainen normaalimaalainen nälissään ole? Osittain olen siitä harmissanikin. Mutta se ei ollut varsinainen aihe tällä kertaa.

Mullehan hyvä ystävä tässä taannoin ihan ilmoitusluontoisesti, hyväntahtoisesti ja asian ikään kuin jo sovituksikin päätetyn antoi ymmärtää, että seuraavaan lehteen kirjoitan kolumnin. Jutun. Asia- ja huumoripitoisen pläjäyksen. Mullahan vähän niksahti ja lupasin kirjoittaa. Sitten muistin, että kirjoitukseni ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Onneksi ystävä on lehden päätoimittaja ja pystyy sensuroimaan tai muuttamaan ainakin sanajärjestyksen selväkielisemmäksi. Luulen ma, että juttuni painettuna eivät olekaan ihan tervejärkisen touhulta näyttäviä. Pikkuisen alkoi nyt kyllä jänskättämään. Mahdollisuus on siihen, ettei juttujani sen enempää kysellä…

Pystyykö tätä perumaan? Siirtämään tulevaisuuteen? Ottamaan aikalisän? Herramunjee, mitä mää kirjotan? Entä jos alan suoltaa tekstiä aivan valtoimenaan? Mitäs sitten sanotaan, kun juttu vain jatkuu ja jatkuu eikä pääty ollenkaan? Lukijalle tulee ahdistava olo eikä pysty lopettamaan lukemista. Painoon menevän lehden sivumäärä moninkertaistuu ja painotalosta tulee semmoinen lasku, että toimitusjohtaja voi nauraa koko matkan pankkiin mennessään. Ituvihreät suuttuu sellumassan suurkäytöstä. Metsäyhtiöiden kurssit nousevat taivaisiin. Suomen talous alkaa nousta ja hallitus pääsee pälkähästä. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että maalaisen harteilla on koko kansantalouden taakka? Entä jos alan kirjoittaa nasevasti ja lyhyesti? Alan piikitellä kaikkia Mattieskon tapaan. Lukijat suuttuu ja peruu lehden tilauksen. Päätoimittaja saa potkut alhaisen levikin vuoksi. Painotalo menee konkkaan ja metsäyhtiöiden kurssit laskevat nollaan. Kansantalous rykii, päkii ja yskii. Hallitus kaatuu ja Kepu pääsee valtaan. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että kaikki on maalaisen syytä?

%d bloggaajaa tykkää tästä: