Kategoria: mies

Elämäni naiset

Jossain vaiheessa miehet aina vähän herkistyy ja alkaa päästellä hämmästyttäviä lausahduksia päästänsä. Ikään kuin alkavat syvälliseksi. No, siitähän naiset tykkää. Luulen. Ainakin jotkut.

Kun mies tulee tiettyyn ikään, niin hänelle tulee melkein järki ja ajatus päähän. Niin tuli maalaisellekin. Tuolle hiljaiselle jörrikälle, joka ei ajattele mitä sanoo, vaan sanoo mitä ajettelee.

Elämässäni on naisia (sori äijät, teistä kerrotaan joskus toiste), jotka ovat minulle varsin tärkeitä. Heitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Tai no, ei oikeastaan. Miehellä on vähintään yksi, usein kaksi ja joskus enemmänkin sellaisia naisia, jotka ovat vaikuttaneet elämään erilaisin tavoin. Maalainen on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että laskutavasta riippuen heitä – siis naisia – on neljästä seitsemään. Kyyllä. Melkoinen naistenmies siis.

Kaikki he ovat minulle rakkaita. Jotkut vielä enemmänkin. En oikeastaan sanoilla osaa enempää sanoa. Terveiset siskoille ja naisystäville. Hyvää syntymäpäivää äiti ja rakas vaimoni.

 

Konmari

Nyt ei pidä käsittää väärin. Ei ollenkaan. Katsos kun maalainen on hieman pihalla – jälleen kerran. Olen pitkällisen pohdinnan ja elämän tuoman kokemuksen jälkeen oivaltanut, että maalaisen kohdalla vähän kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Sitä sanoo rouvakin. Käypi hittaalla. Elikäs on vähän toisaikainen, ymmärtää käskyjä hieman verkkaisesti, oppii uusia asioita myöhäsyntyisesti ja on kaikin puolin eh, nimittäin.

Olen kyllä kuullut otsikon sanan, joskus. Mutta en ole aitä ihmeemmin noteerannut, kun ei ole omalle kohdalle ollut aivan tarpeellista. Äkkiseltään sana kuulostaa joltain Uralin takaiselta entiseltä Neuvostotasavallalta tai lyhenteeltä, no, jostain. Konduktöörien marikerho. Kaikki on marinadissa. Tai joku japanialainen ruoka. Se voisi hyvinkin olla. Tai itämainen lautapeli.

Menin sitten googlaamaan tuon sanan. Japani meni veikkauksissa näköjään ihan oikein. Mutta sitten aivojeni suomut aukesivat, kun tajusin, että hertsyykkel sentään: tätäkö hallitukseni minulle yrittää vaihvihkaa, tuputtaen, yllättäen ja pyytämättä saada aivooni ja tajuntaani? Että alkaisin kysellä rakkailta ruuvimeisseleiltäni, että tuottavatko taltta-, risti- ja torxpää minulle iloa? Tai kaikilta (tarpeellisilta) johdoilta yläkerran vetolaatikossa. ”Hei sinä ainokaiseni ja ihanaiseni 75-ohminen antennikaapeli. Teetkö minut onnelliseksi?”

Onko minun nyt autotallissa hipelöitävä jokainen autojenhoitoon tarkoitettu kemikaaliputeli ja samalla itsekseen höpistä rakastavani niitä? Kyllä ei nyt näytä ollenkaan hyvältä. Roskat roskiin, palavat polttoon, ehjät kierrätykseen ja loput käyttöön. Ei tässä aleta tavaroille juttelemaan. Joku roti sentään.

Se vanha ja tuore

Maalaisella on ilmiselväsi jokin oireyhtymä. Piilevä vika. Mahdollisesti tartunta. Syopä tai juopa nyt ainakin. Tai sitten jokin tämän galaksin ulkopuolinen pöpö on osunut juuri maalaiseen. Hirveällä paineella. Kyllä se varmaan niin on. Täytyy olla.

Olen kokenut jälleen kerran sen, minkä useimmat ihmiset maailmassa kokevat. Toiset kerran, toiset sen tuhannen kertaa. Enemmänkin. Tosin siinä vaiheessa se ei ehkä ole alkuperäisen veroinen tai ainakaan kokemus ei voi olla aito. Tai mistäs minä tiedän. Olen minäkin sen kokenut monta kertaa. Nuorena ja vanhana. Tai nyt vähän vanhempana. Keski-ikäisenä. Sitä paitsi tällä kertaa tuo tunne on kaksinkertainen voimakkuudeltaan.

Muistatkos joskus nähneesi ensimmäisellä, toisella tai kolmannella luokalla sen luokan tai koulun söpöimmän tytön tai komeimman pojan? Sen, joka oli niin iiiihhana. Suorastaan syötävä. Untakin näit. Sitten kohde vaihtui (useammankin kerran). Yläkoulussa (siihen aikaan kun minä olin nuori, se oli ylä-aste ja sitä aikasemmat tuntevat ne vain yläluokkina) saatoit jo koulun omissa luokkaretkipartyissa käydä hänen kanssa tanssimassa. Jos oikein hyvin sattui. Useimmitenhan niin ei tietystikään sattunut. Styylasitte ikään kuin, vähän. Viattomasti. Sitten ikää tuli lisää ja järkeäkin jossain vaiheessa. Menit lukioon, amikseen, kotitalouskouluun. Parikymppisenä saatoit tehdä jo aivan muuta. Mutta aina välillä tapahtui taas se.

Se vanha tunne. Se tuore tunne. Maalainen on ihastunut. Kaksinkertaisesti. En vielä rakastunut paitsi päiväunissani. Miten näin on päässyt käymään? Onko se vaarallista? Ottaako se sydänalasta? Onko se normaalia? Onko se sallittua? Tietääkö muut siitä? Mitä muut ajattelevat? Onko kaikki okei?

Voiko johonkin ihmisen valmistamaan ihastua? Kyllähän martat ihastuvat verhoihin, sisustuslehtien ideoihin, vaatteisiin, vaaseihin, kuppeihin ja senkkeihin. Miksei suomalainen mies voisi ihastua myös. Mutta ei kyllä mihinkään edellisistä. Pois se minusta. Kansankodista tuli uutisia tässä yhtenä päivänä. Ja minä ihastuin heti. En tiedä oliko se peräti rakkautta ensisilmäyksellä. Toistaiseksi tämmöistä kaukoihastusta. Katselen etäältä ja kuvittelen – kaikenlaista. Ja toivon joskus kohtaavani ihastuksen henkilökohtaisesti. Jotta voisin tuntea, haistaa, kokea ja hipelöidä. Niin no, nonii. Ymmärrättehän, mistä on kysymys?

Mutta miksi tunne on kaksinkertainen? No jos totta puhutaan – ja miksi ei puhuttaisi – ihastuksen kohteita on kaksi. Onko se maalainen ihan järjiltään? Kyllähän se taitaa olla. Pahasti. Vai miten muuten voidaan selittää tämä?

Yleismaailmallinen huuto

Tässä yksi päivä otti taas pattiin melko voimallisesti. Suorastaan teki aivossa kipiää. Karmeinta on nyt se, että en enää muista miksi teki kipeää. Onko huutojen määrä ylittänyt kriittisen massan ja maalainen ei enää osaa huutaa valistuneesti ja valikoidusti asiallisista aiheista? Tämähän on järkyttävää. Varmaankin se liittyi autoihin ja liikenteeseen tai vaihtoehtoisesti päivänpolitiikkaan. Jälkimmäisessä ei olisikaan muuta kuin huutamista, joten ehkä sieltä asiallisen huudon erottaminen on niin hankalaa, että jätän suosiolla väliin. Ja mitä se ylipäätään hyödyttäisi?

Autoista ja liikenteestä yleensä voi tietysti aina huutaa. Mutta ei jaksa sitäkään, kun mitä hyötyä siitä on? Paitsi itselle, kun saa huutaa. Valittaa. Melskata ja meuhkata. Sen verran voisi kuitenkin kuiskaten huutaa, että olen sairastumassa vakavasti. Nimittäin on erittäin harvassa nyt sellaiset autot, jotka sytyttäisivät maalaisessa hehkun uudelleen liekkiin. Nimittäin sellaiseen, jossa kehuisin autoa vuolaasti, täysin puolueettomien silmälasien läpi. Tai onhan niitä sellaisia mutta jostain merkillisestä syystä maalaisen ns. vaatimustaso on noussut sellaiselle levelille, että alkaa tuntua jo naurettavalta. Toisaalta syynä on myös Suomen tiestö, joka ei nyt varsinaisesti houkuttele ajamaan järin tiukalla alustalla varustettua ja pienen maavaran omaavaa autoa. 

Olen katsellut tuubista (youtubesta) off road -videoita. En varsinaisesti harrastusmielessä vaan huvikseen. Että miten erilaiset kaupassa myytävät autot selviävät lumesta, hiekasta, juurakosta, kivikosta ja mudasta. Ja tullut karmeaan johtopäätökseen, että meikäläisen tuloilla minulla kestäisi noin kymmenen vuotta saada kasaan rahamäärä, jolla saisin mieleisen auton. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että en sen kymmenen vuoden aikana söisi mitään, kävisi suihkussa, lämmittäisi taloa tai ylipäätään asuisi missään. Pittää jatkaa haaveilua, jos tulisi joskus kiitosta, Veikkauksen liitosta. Hohhohhoo. 

10 vuotta

Haa, tänään on se päivä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin ihan huvikseen – sen enempää miettimättä – maalaisen plokin. Hienosti sanottuna tietysti blogi mutta minähän en ole kovin hieno. Sen takia kymmenvuotistaivalta on hyvä juhlistaa jollain sellaisella, joka on toisenlainen näkemys maalaisesta. Jos se avaisi silmiäni edes vähän. Ja kyllä se avaa ja avasi.

Senpä takia tai siitä huolimatta annan ystävälleni puheenvuoron ja toiselle ystävälleni myös

Conchita

On se sitten hauskaa, kun kaikilla on hauskaa. Ajelimme viikonloppuna Savossa ja siinä ajellessa kysyin hallitukselta, että onko hänellä huulirasvaa, kun maalaisella itsellään on niin rohtuneet huulet. Suorastaan korput ja kaikin puolin karmean näköiset. Hallituksellahan on aina rasvat mukana. Useampaa sorttiakin vielä. Kaivoi sitten hän käsveskastaan puikon. Huulirasvapuikon. Minulla oli aurinkolasit päässä mutta katselin hieman epäillen puikkoa. Näytti niin punaiselta. ”Tämä on huulirasvaa, se vain näyttää tuolta”. Juu juu.

Vartin päästä hallitus ilmeisesti katsoi tarkemmin maalaisen naamaa ja sanoi (ei vakavalla naamalla): ”Sulla on ihan punaiset huulet”. Sillälailla. Eipä ole ennen ollutkaan.

Mutta sitten huutoon. Kenen mainosnikkarin, kirjasinsepän, merimarsun munaskun, megalomaanimärkähatun, guanonkaupustelijan, jauhokuonon ja makean veden makrillin idea on tehdä shampoopullon kylkeen niitä tekstejä? Sitä Iijoki-sarjan kokoista romaanisarjaa lukiessa ja lämpimän suihkuveden laskiessa viemäriin menee aina koko hernepelto palkoineen nenään, kun en mistään löydä selvällä suomenkielellä sanaa SHAMPOO. Mikä siinä olisi niin vaikeaa, jos sen vaikka kirjailisi kaikkein isoimpana, suurella selkeällä Arial-fontilla ympäri ämpäri putelin kylkiä? Kaikilla olisi elämä helpompaa. Ainakin silloin kun niitä puteleita on puolenkymmentä tai enemmän ja kakkulat jossain metrien päässä. Ei tuu mittää. Kenelle tästä voi valittaa? Keltä voi vaatia korvauksia?

Tjaa mutta sattui siellä vähän semmoinen billmurray-tyyppinen tapauskin. Jotkut saattaa muistaa elokuvan Päiväni murmelina? Kertauksen vuoksi: tyyppi herää aamulla kuudelta aina samaan päivään. Muut tyypit ei tiedä olevansa samassa päivässä. Kolme ensimmäistä katselukertaa naurattaa aivan hirveästi. Kymmenes kerta ei enää. Mutta silti se on hyvä, koska Bill Murray. No, ajoimme Kuopiossa toriparkkiin ja poislähtiessä tuli hyvin, hyvin vahva Déjà-vu. Tai murmeliolo. Tai hyvin hölmistynyt olo. Siis toriparkki eli pinnan alla, maan syvyyksissä. Pois lähteminen tapahtuu ajamalla alaspäin. Eikä siitä sen enempää. Käykääpä kokeilemassa.

Kevennys

Sitä ei uskoisi kuinka vaikeaan tai työlääseen ruljanssiin ja jopa rahan haaskaukseen ihminen joutuu, kun yrittää terveellistyä ja muuttaa muotoaan. Ei tietysti välttämättä mitenkään hyvään suuntaan.

Maalainen sai työtovereiden innostamana aloitettua kuurin. Sellaisen keventymiskuurin. Otetaan ja syödään paljon mutta terveellisesti ja vähän väliä. Sekä liikutaan hieman enemmän. Muutenkin kuin autolla. Tilanne on äitynyt nyt sellaiseksi että minulle huomautellaan. Päivä päivältä enemmän. Pitäisikö olla loukkaantunut vai imarreltu? Katsokaas kun huomautukset on tasoa  ”mene vaatekauppaan”, ”vaatteet roikkuu” tai ”pitäs sun jotain tehdä”. No minähän olen tehnyt. 

Mutta se on hirveä homma, jos pitää kaikki päällyshousut, tumma puku, talvivaatteet, nahkahousut, päällyspaidat, aluspaidat, hupparit ja mahdollisesti jopa kaikki kalsarit vaihtaa uusiin. Eihän siitä mitään tule sellaisesta. Ensinnäkin se rätei ja lumpui -kierros on suoraan sanottuna belsebuubista. Aivan hirveää. Lisäksi se tuottaa sivutuotantona muutakin ongelmaa. Katsokaas kun repertuaari vaihtuu, ei kengät, sukat tai kravatit ole enää ollenkaan sävysävyyn, eikä ollenkaan muutenkaan enää muodin mukaisia. Ja jos jotain jostain ymmärrän, niin vaatteiden ostaminen ei ole halpaa. Varsinkin kun on vielä sellainen maku ja hallituksella toinen, että könkyrssi tästä varmaan tulee. 

Kannattiko laihduttaa? Sen minkä syömisessä säästää, sen moninkertaisesti muualla hävittää. Sitä paitsi läski on ikuista. Toivottavasti se tällä kertaa siirtyi tarpeeksi kauas, ettei tule ihan heti takaisin. 

%d bloggaajaa tykkää tästä: