Kategoria: yhteiskunta

Hölmistys

Kyllä taas saatiin maalainen erikoiseen olotilaan. Ei suinkaan kiusaantumisen tilaan vaan varsin omituiseen olotilaan. Sellaiseen epämääräiseen hämyyn, josta ei ole kauheasti kokemusta. Jotkut voisi sanoa, että hästäkin paikka. Mitenköhän sen sievästi kertois?

Olen tainnut joskus kertoa, että olen it-alalla julkisella puolella. Tein intensiivisesti töitä tietokoneiden ja kaikkeen niihin liittyvän oheistuotteiden ja tuotantojen kanssa melkein 20 vuotta kunnes pääsin vaihtamaan hieman alaa. Talon sisällä kuitenkin. Edelleen tietokoneet kuuluvat vahvasti työnkuvaan mutta vain työkaluina. Voisin sanoa olevani enemmän luovalla puolella.

Edellisessä elämässä – siis siinä tietokoneiden kanssa äheltämisessä – tuli aina silloin tällöin vastaan tilanteita, joissa jouduin hieman outoon olotilaan. Eli asiakas tuli kiittämään tehdystä työstä. Ei siinä mitään, ihan kiva saada kiitosta. Muutaman kerran sain viinipullon tai jonkun muun pienen lahjuksen jouluna joltain yhteistyökumpparilta. Kunnes kerran eräänä keväänä oltuani puoli vuotta eräällä ala-asteella sain ihan erillisillä kiitoksilla ja huomionosoituksilla ja puheella taas viinipullon kiitokseksi siitä, että tein palkkaa vastaan minulle osoitettuja töitä. En ole tottunut sellaiseen.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Muutama vuosi sitten siirryin siis ns. luovalle puolelle. Tosin ihan kauheasti luovuutta ei tietenkään voi eikä kannatakaan käyttää, kun tehdään virallisia opetuskäyttöön tulevia videoita tai opiskelijarekrytointiin tarkoitettuja asiapitoisia videoita. Tai kuvataan kaivosseminaareja tahi yliopiston avajaisia. Mutta välillä vähän voi irrotella. Yksityisessä siviilielämässä näitä irrotteluja on tietysti jotkut harvat nähneetkin julkisissa videonjakelupalveluissa. Myös muuta irrottelua on ollut mutta niistä en taida nyt kauheasti huudella. Jos joku jaksaa lukea tämän blogin kaikki tekstit, niin kyllä sieltä löytyy hämmentäviä asioita. Varoitus: Se ei ole poikain luettavaa ollenkaan.

Minulle tuli pari viikkoa sitten pyyntö tehdä opiskelijoiden heidän omaan seminaariinsa muutama video. Ts. kuvata heidän suunnittelemansa ja harjoittelemansa kokonaisuus ja tehdä siitä julkaisukelpoinen. Näitä tämmöisiä tulee aina välillä ja ne tehdään kuten muutkin työt, koska palvelumme on tarkoitettu kaikkeen opiskelua tukevaan käyttöön.

Opiskelijat tulivat sitten yhtenä päivänä ja voi kauhia kuinka energisiä ja tehokkaita he olivatkaan. Oli vaihtovaatetta, lumeviiniä (Marlin tummaa mehua), omat mikrofonit, meikkiä, puuteria ja erittäin yksityiskohtainen käsikirjoitus. No eihän semmoisen kuvaamiseen kauaa mene, kun on harjoiteltu ja replat sopivan lyhyet. Lopuksi vielä nauhoitettiin pari laulua, johon toisena päivänä playbackinä kuvattiin video. No tästä riemastuneena ajattelin sitten tehdä ihan pienesti kuvattuihin videoihin taustoja, kun kaikki kuvattiin vihertaustaa vasten. Laitoin siis ilmaisia netistä löytyneitä kuvia taustoiksi ja pikkuisen jotain muutakin. Säädin väriä, sävyä, kirkkautta ja muita pikku efektejä. Musiikkivideoihin lisäsin myös pientä kerrontaa, jossa opiskelijat itsekin olivat apuna kuvaten muutaman otoksen ko. videoihin lisättäväksi. En siis tehnyt mitään laatuelokuvaa vaan työajan puitteissa laitoin vain pientä ekstraa, koska tunsin että näin täytyy tehdä. Enkä halua tehdä muutenkaan huonoa jälkeä. Kaiken lisäksi musiikkivideoiden sanat tuottivat vähän kylmiä väreitä ja jos sellaisia tulee, niin silloinhan se saattaa vaikuttaa johonkin toiseenkin, ihmiseen esimerkiksi.

Varovasti kysyin opiskelijoilta, että kelpaisko videot vai olisiko vain falskia. Taisi siitä jokin sähköpostiviestikin tulla mutta suurin yllätys oli, kun perjantai-iltapäivänä työhuoneeni oveen koputettiin ja oven takana oli jälleen kerran samat opiskelijat. Hyvä etteivät päälle käyneet. Olin ehkä hieman luotaantyöntävä tai avasin oven varovasti mutta päästin kuitenkin sisälle. Toivat minulle varta vasten viinipullon, joka sopii erityisesti riistan kanssa ja kiittivät hyvin vuolaasti tekemästäni työstä. Vaikka teen vain sen mitä palkan eteen yleensä tehdään. Eli sen hetkisen oman panokseni. Ja sitä paitsi maanantaina pitää vielä viimeistellä työ. Entäs jos se epäonnistuu täysin? Joudunko palauttamaan viinipullon, joka sopii nautittavaksi erityisesti riistan kanssa? Missä vaiheessa tämä muuttuu #metoo:ksi? Ehdinkö kaataa hirven tai pyytää riekon?

Kyllä voi. Maalaisen saada. Erityisen hämilleen. Nöyräksi. Mutta ehkä olen tehnyt jotain oikein. Kiitos vielä kerran AK, JK ja HR.

Electric

Meni taas hermo, kerrassaan. Ensinnäkin tuli ilmoitus saapuneesta laskusta (verkkopankkiin). Koskaan ei tule ilmoitusta saapuneesta rahalähetyksestä. Mikähän siinäkin on? Sellaisia ottaisi vastaan ihan mielellään. Vaikka joka päivä. Ei siinä sinänsä mitään, olen jo tottunut siihen. Saapuneisiin laskuihin. Sekin on kerrassaan karmeaa, että tottuu laskuihin. No joka tapauksessa, hermo meni maalaisella, jälleen kerran.

Sähköyhtiö muistaa maalaista kerran kuussa (eikä koskaan maassa) ja aina tulee vain ”Ilmoitus saapuneesta laskusta”. Tällä kertaa tein sen virheen, että ajattelin tarkistaa laskun. Sitäkään ei pitäisi köyhän tehdä (Tshiiiiih). Minullahan meinasi revetä pälli saman tien. Pelihousut repesi, tuhannen päreiksi. Nyt taas tule mistää mittää. Missä vaiheessa maailma meni sellaiseksi, että palvelusta tai tuotteesta maksetaan n euroa ja sen päälle kaksinkertainen määrä veroja, siirtoja, varmuusmaksuja ja ties mitä hilpettä? Taas huvita mikään. 74 euron laskusta varsinaista sähkönkäyttöä oli 24 euron edestä. Kelle tästä voi valittaa?

Lisempää poppareita

Maalainen on ollut hiljaa. Liian kauan. Se kostautuu nyt. Taisi tulla plokiton tammikuu. En edes muista milloin olen pitänyt puolentoista kuukauden tauon yleismaailmallisessa huutamisessa tai muuten vaan älämölössä. Mutta nyt on pakko avautua. Ei riitä hyvän ystävän kanssa tappikahvit, ei facen tai sanomalehtien uutiskommentoinnit, ei mikään. Pakko avautua.

Mikä muuten siinä Trumpissa viehättää? Mikä muuten siinä Trumpissa inhottaa? Siinä on kaksi kysymystä, joiden välissä ei ilmeisesti voi nykypäivänä olla. Olet joko puolella tai vastaan. Empiirisen havainnon perusteella vastustajapuoli on niskan päällä ns. ’demokraattisissa’ maissa. Toisaalta taas puolestapuhujiakin näyttäisi löytyvän.

Nytkö maalainen paljastaa poliittisen taustansa ja ajatusmaailmansa?

Minullahan meinasi mennä hermo ja menikin tässä yksi aamu. Luin nimittäin erehdyksissäni taas paikallisen maakuntalehden pikku-uutisia. Tai keskikokoisia uutisia. Niitä, joita viljellään nettisivustoilla. Saattoi se päätyä painettuunkin lehteen mutta sitä en olisi enää kyennyt lukemaan menettämättä täysin järkeäni. Sitä vähäistä ja olematonta. Sieppasi niin pahasti, että menin lähes siltä istumalta hakemaan kahviosta laskiaispullan, koskapa lihapullia ei ollut saatavilla.

Minä joka olen parhaan grilliruuan ystävä ja joulu ilman kinkkua on katastruufi, syön tämmöisenä tavallisena arkipäivänä helmikuun pakkaspäivinä niin paljon täysin lihatonta ruokaa, että ihan pelottaa. Jos pian muutun ituhipiksi. Puunhalaajaksi. Entäs jos alan maihareissa kulkea ja menen Pyhäjoelle mielenosoitukseen? Mitäs sitten jos joudun putkaan ja vaimo itkee kotona, että kaikki lähti punaisen lihan syömättä jättämisestä?

Mikä ihme poliitikoita riivaa? Tai niin no, riivaahan niitä kaikki. Me, sinä ja minä, liikennevaloissa, mediapeli ja kaikki maalaistollot. Senkö takia ne päästelee suustaan mitä sattuu? Minusta Pitko ja Trump ovat ihan samanlaisia. Silti he ovat eri leireissä. Millä niistä selvän ottaa?

Vastaavasti minä voisin vaatia (jos olisin siinä asemassa ja minulla ylipäätään olisi kouluikäisiä lapsia), että meidän lapsille ei saa syöttää kuin liharuokaa koulussa, koska saavat kotona vain kasvisruokaa! Mitä tasa-arvoa se on, että lihansyöjät pakotetaan ituja ja ruohoa syömään?

Alussa mainitsin Trumpin. Sen verran voin paljastaa, että seuraavat neljä vuotta ovat todella mielenkiintoiset. Joltain kantilta katsottuna jopa hauskat neljä vuotta on tulossa. Se on kuulkaa aivan turha räpiköidä täällä sysipimeässä aslakinmaassa. Ihan turha huutaa länteen tai itään mitään tasa-arvosta, humaaniudesta, veljeydestä, kulttuurista, demokratiasta, rauhasta ja ilmastonmuutoksesta. Meille ei jää kuin katsojan (ja kärsijän) osa. Eli popcornit, sipsit ja limukat esiin. Show alkaa.

10 vuotta

Haa, tänään on se päivä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin ihan huvikseen – sen enempää miettimättä – maalaisen plokin. Hienosti sanottuna tietysti blogi mutta minähän en ole kovin hieno. Sen takia kymmenvuotistaivalta on hyvä juhlistaa jollain sellaisella, joka on toisenlainen näkemys maalaisesta. Jos se avaisi silmiäni edes vähän. Ja kyllä se avaa ja avasi.

Senpä takia tai siitä huolimatta annan ystävälleni puheenvuoron ja toiselle ystävälleni myös

Narri

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että maalaista on kehotettu tai jopa painostettu joskus johonkin sellaiseen, jota ei sitten ehkä olisikaan pitänyt tehdä. Se kun on aiheuttanut kanssaihmisissä tuntemuksia. Päällisin puolin positiivisia tuntemuksia mutta pitkän aikavälin tutkimuksia ei aiheesta ole kuitenkaan tehty. Että josko se niin positiivista sitten onkaan.

Nimittäin, maalainen on syyllinen. Kyyllä. Syyllinen siihen, että jotkut tahot saavat kohtauksia. Sellaisia kohtauksia, että pomot tulevat katsomaan. Tai jos sattuu saamaan kohtauksen muualla kuin työmaalla, niin joku muu tulee katsomaan, että onko kaikki okei. Ei ole.

Siitä on varmasti jo yli kymmenen vuotta, kun ex-työkaveri mulle sanoi päin naamaa: ”Sinun pitäisi alkaa kirjailijaksi”. Niin varmaan. Minulla ei ole ihan hirveästi ollut siihen aikomusta, tarvetta, intohimoa tai mitään muutakaan järjellistä syytä. Kuitenkin olen näitä kohtauksia aiheuttavia kirjoituksia livauttanut nettiin jo ennen plokia. Siis 2000-luvun taitteesta alkaen. Valitettavasti.

Nyt sitten ihan eilen minua taas syyllistettiin yhden sortin pahanteosta. Saatoin olla lukijalle oman elämäni samiheedperi tai pulkkinen tai mauri. Siitähän seurasi se, että vastaanottava osapuoli oli saanut melkein hepulin. Hepulin, jossa pudotaan tuolilta, nauretaan ja pelätään pomon reaktiota työaikana tapahtuvaan iloon. Vaikka on kansantaloudelle suosiollista, että työväki tekee töitänsä iloiten. Vaikka ei töitä sinänsä tarvitse tehdä. Minulle niitä ilmaantuu pöydänkulmalle ihan tekemättäkin. Vaikka osa jää tekemättä. Vaikka kukaan ei tee mitään. Vaikka kaikki tekee jotain (just tätä tarkoitin, että maalaisen suu – tai tässä tapauksessa sormet – on aivan vallattomat. Ei mitään kontrollia ja itsekritiikkiä vaan ihan puhdasta lannoitetta ruudun täydeltä).

Ja sitten kun se huumori ei ole edes laadukasta. Onneksi se mikä laadussa hävitään, määrässä voitetaan. Kuulijan tai lukijan onneksi.

Sitten on toinenkin asia, josta maalainen alkaa olla huolestunut. Hermostunut. Nimittäin usein kun käyn maitokaupassa, liikuskelen siellä hyllyjen välissä ja mietin leivänsärvintä. Viimekeväisen laihtumisepisodin jälkeen otan usein tomaattia ja kurkkua. Välillä salladia ja muuta sen semmoista, paprikaa. Sitten menen leikkeleosastolle. Ja nyt tässä vaiheessa minusta tuntuu, että olen alkamassa ainakin osittaiseksi ituhipiksi.

Kuva: Verkkouutiset

Katselen sitä satojen nautaleikkeleiden rivistöä. Siirryn sikaosastolle ja katselen satojen possuleikkeleiden rivistöä. Siirryn siipikarjaosastolle ja katselen satojen kalkkuna- ja broilerileikkeleiden rivistöä. Minua alkaa ahdistaa. Etoa. Siinä vaiheessa myös välillä vähän pelottaa. Entäs jos en kykene syömään enää lihaa? Se eilinen jauhelihakin jotenkin kolkuttaa olkapäässä. Yritän vielä meetvursteja. Eijei. Entäs maksamakkaraa. Huoh. Onko todella niin, että ihmisestä saadaan kasvissyöjä pelkällä satojen leikkelepakettien rivistöllä?

Iltapalalla söin Realia ja nakkeja.

Kolminkertainen huuto

Mullehan taas paukutettiiin päin näköä asjoita, joista pitää saada huutaa. Ensinnäkin mikä siinä on, ettei minulle makseta mitään? Kyllä tämä työstä käy tämän tuuban tuottaminen. Jos et usko, niin usko pois. Kaikki nämä pikkuiset sanat pitää väsyneillä pikku sormilla naputella tänne intternettiin ja pitää ne sanat olla jossain järjestyksessäkin. Vaikka epäjärjestyksessä. Ja että lukijalla olisi edes hetken hauskaa, pitää jutussa olla edes juonen poikanen. Heikko mutta kuitenkin. Ja entäs sitten nuo videot? Voin sanoa, että amatöörinkin tekemän ”julkaisukelpoinen” video tuottaa hikeä, hikeä ja hikeä. Ja vie aikaa. Ammattilaiset sanovat, että 0,5-1 tunti valmista (laadukasta) ohjelmaa vaatii 100 tuntia raakamateriaalia. No, vähintään 50 tuntia. Aatteleppa omille kohille. Taas huvita mikään.

Toiseksi, milloin autonpesusta tehtiin näin vaikeaa. Ensin ituhipit haluaa kieltää pesemisen kokonaan ja ulkoistaa sen kokonaan yritysmaailman tehtäväksi (jotta sitä voidaan verottaa. Siitä demokraatit ja sekoomus tykkää). Ei se kuulkaa auton pohjasta irtoava koko talven suolamyrsky muutu sen turvallisemmaksi tai myrkyllisemmäksi, lorotettiin se omaan pihaan tai tuonne maantielle ensimmäisen kevätsateen aikana. Jos et usko, niin usko pois. On minullakin referenssiä. Taatusti enemmän kuin koko ituhippien laumalla yhteensä. Mutta amatöörillä ei tämäkään mennyt niin kuin strömssöössä. Erehdyin sivustolle, jossa keskustellaan autojen pesemisestä. Sehän oli suuren luokan virhe. Vaikka minulle usealtakin taholta välillä huudellaan, että tarviiko sitä autoa nyt aina olla hinkkaamassa, niin olen kuulkaa täysi noviisi, kaikkien amatöörien äiti ja muutenkin pelkkä metsänpeikko, jos sitä verrataan näihin friikkeihin. Auton puhdistamisesta 12200 erillistä keskusteluviestiä. Kiillotuksesta 11500 ja pintojen suojauksesta 11300 viestiä. Johan se maailma puhdistuu pelkästään noilla viesteillä. Eijei, edelleenkään huvita mikään.

Kolmanneksi – jaa mikäs se olikaan. Pääsi unohtumaan kun niin kiihkoissani paukutin pari kappaletta tekstiä. Ihan sama, Hondasta meni tuulilasi (tänään korjaus), veroilmoitus pitäisi lähettää, ulkona paistaa aurinko ja minä olen sisällä. Onneksi tulee viikonloppu ja ihan muut jutut ja tutut.

 

He elättävät itsensä kirjoittamalla blogia – Iltalehti.

Pesukinnas.com

Ihmetys

Ähkyni suuri on ja vallan palloittava. Tiedätte kai, että jouluna ei suomalainen normaalimaalainen nälissään ole? Osittain olen siitä harmissanikin. Mutta se ei ollut varsinainen aihe tällä kertaa.

Mullehan hyvä ystävä tässä taannoin ihan ilmoitusluontoisesti, hyväntahtoisesti ja asian ikään kuin jo sovituksikin päätetyn antoi ymmärtää, että seuraavaan lehteen kirjoitan kolumnin. Jutun. Asia- ja huumoripitoisen pläjäyksen. Mullahan vähän niksahti ja lupasin kirjoittaa. Sitten muistin, että kirjoitukseni ovat vähintäänkin epäilyttäviä. Onneksi ystävä on lehden päätoimittaja ja pystyy sensuroimaan tai muuttamaan ainakin sanajärjestyksen selväkielisemmäksi. Luulen ma, että juttuni painettuna eivät olekaan ihan tervejärkisen touhulta näyttäviä. Pikkuisen alkoi nyt kyllä jänskättämään. Mahdollisuus on siihen, ettei juttujani sen enempää kysellä…

Pystyykö tätä perumaan? Siirtämään tulevaisuuteen? Ottamaan aikalisän? Herramunjee, mitä mää kirjotan? Entä jos alan suoltaa tekstiä aivan valtoimenaan? Mitäs sitten sanotaan, kun juttu vain jatkuu ja jatkuu eikä pääty ollenkaan? Lukijalle tulee ahdistava olo eikä pysty lopettamaan lukemista. Painoon menevän lehden sivumäärä moninkertaistuu ja painotalosta tulee semmoinen lasku, että toimitusjohtaja voi nauraa koko matkan pankkiin mennessään. Ituvihreät suuttuu sellumassan suurkäytöstä. Metsäyhtiöiden kurssit nousevat taivaisiin. Suomen talous alkaa nousta ja hallitus pääsee pälkähästä. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että maalaisen harteilla on koko kansantalouden taakka? Entä jos alan kirjoittaa nasevasti ja lyhyesti? Alan piikitellä kaikkia Mattieskon tapaan. Lukijat suuttuu ja peruu lehden tilauksen. Päätoimittaja saa potkut alhaisen levikin vuoksi. Painotalo menee konkkaan ja metsäyhtiöiden kurssit laskevat nollaan. Kansantalous rykii, päkii ja yskii. Hallitus kaatuu ja Kepu pääsee valtaan. Sitäkö tässä ajetaan takaa? Että kaikki on maalaisen syytä?

%d bloggaajaa tykkää tästä: