Kategoria: kauppa

Selfietikku

Minä tässä taannoin kävin kaupassa. Tietysti käyn kaupassa joka viikko mutta se on aivan eri asia. Käydä kaupassa, joka on suunniteltu minulle. Kyyllä. Tai eipä ne kai siellä kaupassa sitä nimenomaisesti juuri minulle ole suunnitelleet mutta se käy minun mieleen ja terveyteen silleesti positiivisella tavalla. Siellä kun saa hiplata asjoita. Eikä nyt puhuta mistään räteist tai lumpuist. Ei ollenkaan. Semmoinen ac/dc -kauppa. Mutta vähemmän kuitenkin aussimusiikkia. Tarkoitan siis kauppaa, jossa myydään laitteita, jotka ottavat sisään vaihtovirtaa mutta toimivat tasavirralla. Elektroniikka, sähköisiä laitteita, pienkoneita, puhelimia, kameroita, tietokoneita, pelilaitteita, servereitä. Semmoinen kauppa.

Kauppahan on ollut jo useamman vuoden siinä mutta niillä oli kuitenkin nyt taannoin avajaiset. Laajennusavajaiset. Pitihän se sitten käydä, kun se tuossa sopivasti työmatkan varrella sijaitsee. Järkytys oli melkein kauhea, kun sisään astuin. Ennen niin mukava ja erityisen sympaattinen tietokonekauppa oli muuttunut tyystin. Eikä välttämättä ihan kaikella lailla positiiviseen suuntaan vaikka tilaa olikin enemmän. Takaseinällä minua tuijotti valtava rivistö silmiä. Koko seinän mittaisesti pyykkikoneita. 5-6 päällekkäin ja kymmeniä vierekkäin. Ihan melkein pelottava monisilmäinen seinä (sivulta täytettävät koneet siis). Mutta ei siinä vielä kaikki. Portista kun pääsi sisälle, niin aivan järkyttävästi leluja, karkkia, limsaa. Mikä ihmeen tietokonekauppa se semmoinen on? Ei mene maalaisen järkeen semmoinen. Ei sitten millään. Ja väkeä kuin Hartolan markkinoilla. Ahdistus, tuska ja ylenpalttinen puistatus semmoisesta tulee. Eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Siellä sitten massan mukana siirtyilin paikoista toisiin, koska omaa reittiä ei juuri voinut harrastaa. Ihmettelin sitten, että hirveän monella asiakkaan tyyppisellä henkilöllä oli käsissään samanlainen paketti. Semmoinen aika pieni mutta selkeästi erottuva. Ja kun tarkemmin tutkin asiakkaiden pikku kätösiä – etäältä kuitenkin – niin totesin ne semmoisiksi narsistien laitteiksi. Nimittäin selfietikuiksi. Satuin sitten itsekin sen laarin kohdalle, jossa näitä naamakuvien ottamiseen tarkoitettuja keppejä oli vielä iso läjä. Suorastaan kasa. Ihmettelin, että mikä siinä ihmisiä viehättää, että kaikilla oli mukana semmoinen. Olihan siinä teleskooppivarsi ja kääntyvä puhelimen/kameran pidike sekä kaukolaukaisin kädensijassa. Mutta kuitenkin. Kunnes katsoin avajaistarjousta. 0,90 euroa. Yksi per asiakas. Ja niin kävelin kassalle tikku kourassa.

Mitäs merkillistä minä sillä oikein teen? Tykkäänkö ottaa omasta naamasta kuvia? Nii justiisa. Kunnes hoksasin, että voihan sen puhelimen asentaa siihen toisinkin päin ja käyttää puhelimen varsinaista kameraa kuvaamiseen. Lisäksi tikkua ei ole mikään pakko nostaa naaman korkeudelle tai korkeammalle, kun voihan sitä roikottaa vaikka lähes maan tasossa.

 

Syksyllä – illalla from KKR Tuotanto on Vimeo.

Advokaatti

Voi kuinka maalaisen hermot saadaan hyvin pingottuneeseen tilaan helposti. Liian helposti. Aivan käsittämättömän pienillä liikkeillä.

Erehdyin taasen kerran – onneksi harvakseltaan – kaupungin suurimpaan rismaan. Sinnehän ensinnäkin täytyy todella mennä eikä vain ohimennen poiketa. Liikennejärjestelyt on näes sellaiset. Toiseksi sisätiloissa liikkumiseen tarvittaisiin melkein ratikka tai muu segwayn tyylinen ratkaisu, koska ovelta maitohyllylle on matkaa mailerille sopiva hyppäys. Sitten kun siellä vaeltelee etsimässä mitä tarpeellisimpia päivittäistavaroita kärryn tai korin kanssa, niin iltalenkki on hyvin nopeasti suoritettu. Pidempikin.

Ostin sitten jotain pientä, tummaa reissumiestä (tosi hyvää mutta harmillisen hintavaa), maitoa, voita, riisipiirakoita ja avokadoja. Ja jotain muuta – tarpeetonta. Ja sitten nopsasti kotiin. Evääksi ajattelin näet illalla tehdä avokadosiivuilla, kananmunalla ja kurkulla täytettyjä reissumiehiä.

Illalla sitten yhdeksältä munat kiehumaan, reissumiespaketti auki, leivät levälleen ja avokadojen kimppuun. Jokohan sitä jatkossa muistaisi jo kaupassa käpälöidä myös valmiiksi pussitetut asjat? Nimittäin halkaisin kaadon veitsellä ja ihmettelin jo siinä vaiheessa, että kylläpä halkesi helposti. No kyllä kai se mätä hetelmä hajoaa käsiin vaikka itsestään. Aargh. Ja toinen oli samanlainen. Kolmatta hipelöitsin vain päältä ja pehmoinen oli sekin.

Melkein eniten ärsyttävintä on vain se, että nyt jouduin menemään samaan kaupungin suurinpaan rismaan, samoja mutkaisia liikennejärjestelyjä pitkin, siihen samaan valtavaan lentokonehangaarin kokoiseen kauppahalliin vaatimaan rahat takaisin. Tietysti niiden kolmen jäljellä olevan mädön advokaatin kanssa.

Onneksi edes palvelupistehenkilö oli ystävällinen ja asiallinen. Ei alkanut maalainen mekastaa. Kuvan kyllä näytin mätäavoista. Kauhean näköisiä.

image

Voihan mömmö

Meinasi taas hermo mennä kaupassa. Ja oikeastaan menikin. Se vähäinenkin, jota ehkä oli jäljellä.

Ihan ensimmäiseksi menee hermo siinä, että koska olen siirtynyt tilavuusmitoiltaan pienempien kauppojen käyttäjäksi, en kertakaikkiaan kestä välillä super- ja hypermarketteja ollenkaan. Niissähän on tapana vaihtaa hyllyjen paikkoja noin puolen vuoden välein. Ja kolme kuukautta hyllyjen vaihdon jälkeen vaihdetaan tavaroiden paikkoja hyllyissä. Hyllyistä toiseen, kauppakeskuksen sisällä laidalta äärelle ja vielä keskellekin. Etsipä siinä sitten mangososetta tai kookosrasvaa. Ei tuu kertakaikkiaan mittää. Kuka siellä kaupassa oikein tekee näitä pässinpäiden päätöksiä? Ja sitten kun yrität etsiä henkilöä jolta kysyä mangososeen koordinaatteja, niin missä myyjät? Tipotiessään, aivan hävöksissä.

Toiseksi ärsyttää suunnattomasti kauppiaiden täydellinen tietämättömyys kalenterista ja kuluvasta vuodenajasta. Tai ylipäätään mistään ajasta. Useana viime vuonna olen merkille pannut eli iiriksilläni verkkokalvoilleni virittänyt näkemäni tilanteen, jossa muutama päivä tai korkeintaan muutama viikko vuodenvaihteen jälkeen kaupan pakastealtaisiin ja kylmäkaappeihin ilmestyy Mietaan Jussin suurinta herkkua eli mämmiä. Eikä se pahaa ole ollenkaan. Kuohukerman (jota voi laimentaa sinisellä maidolla) kanssa vallan mainiota välipalaa tai jälkiruokaa. Mutta että tammikuussa. Milloinkas viimeksi pääsiäinen oli tammikuussa? Nii-i. Ja pari viikkoa siitä tulee ensimmäiset ilmapallot ja tippaleivät käytävän tukkeeksi lähirismassa.

Kävin tässä päivänä muutamana taas tuossa ostoshelvetissä (entisen työkaverin antama erittäin osuva nimi super/hypermarketille, varsinkin perjantaisin). Rouvalta oli tullut pyyntö eli käsky käydä kaupassa hakemassa maitoa, mämmiä ja pesuainetta. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, vain kahta artikkelia sain ko. kaupasta vaikka nimikkeiden määrä siellä on todennäköisesti jotain viiden- ja kymmenentuhannen välillä. Ja kappalemääräisesti tavaraa on niin paljon, että keskipitkällä matikalla ei edes osata laskea niin suuria lukuja. Ja missä myyjät, jolta kysyä? Hävöksissä, tipotiessään. Epätoivoissani kysyin lihatiskin tyttäriltä, että missä teillä on mämmit. Vastaus oli juuri sellaisen 21-vuotiaan elämäänsä kypsyneen ja osittain elähtäneenkin Suomen nuorrrrison vastaus: ”Pakastealtaassa, jos on”. Nii justiisa.

Mikä järki se on myydä sesonkituotetta puoli vuotta ennen sesonkia ja sitten kun viikko menee pääsiäisestä, niin kaikki mämmit loppu? Vai vietiinkö ne Mietaan Jussille kaikki? Jussiko on syyllinen? Taas huvita mikään.

Markkinointia

Joskus on tainnut olla jotain mainintaa siitä, että maalainen harrastaa kaikkien muiden outouksien lisäksi autokaupoissa ravaamista. Aina silloin tällöin, kun ei ole parempaakaan tekemistä (olisi kyllä mutta ei nyt puututa teknisiin yksityiskohtiin). Sattui tässä menneenä viikonloppuna olemaan kaupungissa ilmeisesti kaikissa merkkiliikkeissä jonkin sortin vuoden avausnäyttely. Eli kahvia, pullaa ja makkaraa oli tarjolla yllin kyllin. Laihaa, vahvaa ja sopivaa.

Päivän teemana oli koeajaa vähintään yhtä ’mielenkiintoista’ autoa. Mielenkiintoisuuden asteesta voi olla montaa mieltä mutta mentiin sitten lopulta liikkeeseen, jossa haluttua autoa myydään ja esitellään. Ja nyt varoituksen sana niille, jotka vielä uskovat, että autokauppiaat olisi jotenkin normaalia kansaa. Ei ole.

Sellaisena sivuhuomautuksena; eikö noin periaatteessa jonkun 20-60 t€ maksavan tuotteen markkinoinnissa kannata käyttää paljon erilaisia keinoja myynnin parantamiseksi? Varsinkin tuoteryhmän, jonka myynti on ollut alamaissa jo vuosia. Kun kyseessä on sellainenkin laite kuin auto, niin eikö kansan tietoisuuteen parhaiten sellainen mene, jos sellaisen näkee ihan oikeasti liikenteessä? Tä. Sitäpaitsi sehän on halvinta mahdollista mainostamista, kun antaa asiakkaan tehdä mainostaminen.

Autokauppaan sisälle päästyämme tai osan vielä ollessa oven rivassa kiinni myyjä – jo 35 vuotta autoja myyneenä (mahdollisesti paljon kauemminkin) – pamahtaa meidän eteen ja kysyy melko tylysti, että minkälaista autoa ollaan katselemassa. Koeajajamme yritti ystävälliseen sävyyn ilmaista, että tuota xxx:ää. Hetken päästä koeajaja kävi kysymässä ko. merkkiä koeajettavaksi. En tiedä minkälainen sananvaihto käytiin mutta kohta oli auto pihassa (edelliseltä koeajolta tulleena). Kauppias kysyi sitten, että kuinka pitkään aiotaan ajaa. Ei siis ystävällisesti kysynyt, että riittääkö tunti vai pitäisikö olla kaksi tai niin kuin eräässä toisessa liikkeessä lähiseudulla oltiin erittäin pahoillaan, kun ei voitu antaa autoa koko viikonlopuksi koejoon. Koejaja tähän vastaamaan, että parisenkymmentä minuuttia varmaan riittää (eihän se mihinkään riitä mutta ei ko. liikkeen kanssa uskalla olla kauempaa tekemisissä, etäältäkään). Sitten asiakaspalvelija, myyjä ja autokauppiaiden kunkku päästi sellaisen aivopierun, että menimme sanattomaksi. Kunnes nousi ärtymys ja melkoinen kupla ohtaan.

20 minuuttia oli siis ’vaatimuksemme’. ”Vähemmänkin aikaa voisi ajaa” oli vastaus. Koeajolla tuli sitten mieleen, että mihin jorpakkoon tämän nelivedon voisi ajaa niin lujasti, ettei 20 minuutissa irtoa.

Olen vieläkin niin typertynyt, että en käsitä. Mitä siihen voi sanoa? Eikö se ole autokauppiaan etu, että auto liikkuu mahdollisimman paljon, kun siinä on vähintään Maine Coonin kokoisilla kirjaimilla auton merkki ja malli esillä? Vai pelkäävätkö he, että asiakkaat käy hakemassa auton kilpailijalta. Tässä tapauksessa voi niin käydäkin, jos 30 tonnia maksavaa autoa ei saa kunnolla testata. EI TUU MITTÄÄ.

Narri

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että maalaista on kehotettu tai jopa painostettu joskus johonkin sellaiseen, jota ei sitten ehkä olisikaan pitänyt tehdä. Se kun on aiheuttanut kanssaihmisissä tuntemuksia. Päällisin puolin positiivisia tuntemuksia mutta pitkän aikavälin tutkimuksia ei aiheesta ole kuitenkaan tehty. Että josko se niin positiivista sitten onkaan.

Nimittäin, maalainen on syyllinen. Kyyllä. Syyllinen siihen, että jotkut tahot saavat kohtauksia. Sellaisia kohtauksia, että pomot tulevat katsomaan. Tai jos sattuu saamaan kohtauksen muualla kuin työmaalla, niin joku muu tulee katsomaan, että onko kaikki okei. Ei ole.

Siitä on varmasti jo yli kymmenen vuotta, kun ex-työkaveri mulle sanoi päin naamaa: ”Sinun pitäisi alkaa kirjailijaksi”. Niin varmaan. Minulla ei ole ihan hirveästi ollut siihen aikomusta, tarvetta, intohimoa tai mitään muutakaan järjellistä syytä. Kuitenkin olen näitä kohtauksia aiheuttavia kirjoituksia livauttanut nettiin jo ennen plokia. Siis 2000-luvun taitteesta alkaen. Valitettavasti.

Nyt sitten ihan eilen minua taas syyllistettiin yhden sortin pahanteosta. Saatoin olla lukijalle oman elämäni samiheedperi tai pulkkinen tai mauri. Siitähän seurasi se, että vastaanottava osapuoli oli saanut melkein hepulin. Hepulin, jossa pudotaan tuolilta, nauretaan ja pelätään pomon reaktiota työaikana tapahtuvaan iloon. Vaikka on kansantaloudelle suosiollista, että työväki tekee töitänsä iloiten. Vaikka ei töitä sinänsä tarvitse tehdä. Minulle niitä ilmaantuu pöydänkulmalle ihan tekemättäkin. Vaikka osa jää tekemättä. Vaikka kukaan ei tee mitään. Vaikka kaikki tekee jotain (just tätä tarkoitin, että maalaisen suu – tai tässä tapauksessa sormet – on aivan vallattomat. Ei mitään kontrollia ja itsekritiikkiä vaan ihan puhdasta lannoitetta ruudun täydeltä).

Ja sitten kun se huumori ei ole edes laadukasta. Onneksi se mikä laadussa hävitään, määrässä voitetaan. Kuulijan tai lukijan onneksi.

Sitten on toinenkin asia, josta maalainen alkaa olla huolestunut. Hermostunut. Nimittäin usein kun käyn maitokaupassa, liikuskelen siellä hyllyjen välissä ja mietin leivänsärvintä. Viimekeväisen laihtumisepisodin jälkeen otan usein tomaattia ja kurkkua. Välillä salladia ja muuta sen semmoista, paprikaa. Sitten menen leikkeleosastolle. Ja nyt tässä vaiheessa minusta tuntuu, että olen alkamassa ainakin osittaiseksi ituhipiksi.

Kuva: Verkkouutiset

Katselen sitä satojen nautaleikkeleiden rivistöä. Siirryn sikaosastolle ja katselen satojen possuleikkeleiden rivistöä. Siirryn siipikarjaosastolle ja katselen satojen kalkkuna- ja broilerileikkeleiden rivistöä. Minua alkaa ahdistaa. Etoa. Siinä vaiheessa myös välillä vähän pelottaa. Entäs jos en kykene syömään enää lihaa? Se eilinen jauhelihakin jotenkin kolkuttaa olkapäässä. Yritän vielä meetvursteja. Eijei. Entäs maksamakkaraa. Huoh. Onko todella niin, että ihmisestä saadaan kasvissyöjä pelkällä satojen leikkelepakettien rivistöllä?

Iltapalalla söin Realia ja nakkeja.

Ruottalaiset

Kävimme hallituksen kanssa jokin aika sitten Ikeassa (iikkeassa). Sekin on samanlainen kuin Bauhaus. Koskaan ei alle satasella selviä ulos. Paitsi jos pitää pintansa eikä osta mitään. Iikkeassa tosin satanen on todella pieni raha. Mutta maalaiset ne on amatöörejä tässäkin. Olimme olevinaan suurostajia, kun oli kärry ääriään myöten täynnä. Hahhaa, tavallisia harrastelijoiden puuhastelijoita. Meidän edellä ja viereiselläkin kassalla ei alle kolmen tai neljän kärryn mennyt kukaan. Kaikki täynnä tavaraa. Mistä niillä riittää rahaa?

Mutta huutohan se oli aiheena. Iikkeasta ostettiin uudet lakanat. Pussilakanat ja tyynyliinat. Maalaiselle paripeiton lakana ja hallitukselle yksöispeiton. Meillä kun tuo yhden peiton taktiikka ei kuulemma toimi :o. Mutta mikä ihmeen järki on tehdä siitä pussilakanasta oikeasti pussi? Hulluja nuo ruottalaiset. Miten minä kädetön mies saan peiton pussilakanan sisään kun toisessa päässä on iso reikä peiton ujuttamista varten ja toisessa päässä ei niin yhtikäs mitään reikää, joista voisi vetää peiton tiiviisti pussilakanaa vasten? Mikä niitä ruottalaisia vaivaa, kun pitää uudet peitot nyt maalaisen toimesta rei’ittää. Taas huvita mikään.

%d bloggaajaa tykkää tästä: