Kategoria: Lontoo

Loppuu, ei lopu – Journey 3

Pari tuntia lennon lähtöön. Eli melko lopussa ollaan mutta ei lähellekään vielä. Kotia kotia paluu on vasta huomenna, koska budjettimatkailijat haluaa lentää halvasti eli ajaa 600 km yöllä. Melko terveeltä ei kuulosta sekään. Ja miksi pitäisikään. Lahdesta pitäisi joskus pikkutunneilla poimia koira kyytiin, Pyhäsalmelle jättää yksi matkustaja ja toinen Raaheen. Ehkä sitä aamukahdeksalta pääsee nukkumaan. Ehkä.


Mitä jäi käteen (muuta kuin aivan tautinen Visa-lasku)? 530 valokuvaa (tähän mennessä), muutamia videoita, naurua, cappucinoja, pömpöttäviä mahoja, melko tiukkaan pakattuja matkalaukkuja ja viime hetken ostoksia. Niin kuin aina. Pitäisikö kaikki kuvat laittaa pötkössä tähän?


  

Jaha, ja juuri tulleen tiedon mukaan lähtö viivästyy vähintään tunnin. Sillälailla. Onpahan aikaa tuottaa tuupaa. Otan osaa.

Pitäisi orientoitua myös yön ajoon. Nukkua siis koneessa. Mitähän siitäkin tulee. Tuntuu kohta siltä, ettei tämä journey lopukaan niin pian.

Pyörii, ei pyöri – Journey 3

Parhauskin loppuu aikanaan. Tai käy vähiin. Viimeinen kokonainen päivä tussautettiin täysin ja vietettiin täysin perinteisissä turistointikohteissa. Aamulla over- ja undergroundattiin Waterloohon, sieltä Baker Streetille ja sitten nukketaloon.

  

Sehän oli ihan odotusten mukainen. Paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin – oho, lyriikkaa pukkaa, pysytäänpä aiheessa. Osa nukeista näytti ihan justiinsa siltä, että saattavat tarttua olkapäästä ja sanoa ”Terve!”. Ei valittamista. Ei tämmöisiä vaan peräpohjolassa näe, valitettavasti. Samaan taloon oli upotettu myös nopea historiikki sumujen saaren historiaa hauskasti ja vähemmän hauskasti esiteltynä. Kidutuskammioita ja teloituksia lähinnä.   Mutta lopuksi oli 3D-elokuva lisättynä 4D:llä. Siis kolmiulotteisen elämyksen lisäksi vettä, tuulta ja hierovaa tuolia. Varsin mainio kokemus. 

Tussautusten jälkeen valuimme kaupunkia alaspäin ja jälleen Piccadillylle. Rättikauppoihin yllättäen. No, maalaiselle saatiin viidentoista punna paita. Sentäs. Pienten pitsapalojen jälkeen käppäilimme hassujen oravien ohi silmään.  Aamun sumu näytti pahalta mutta päivästähän tuli sitten kuitenkin melko kaunis. Ei selkeä mutta ei rumakaan. Aurinko paistoi ja silmästä huomasi, että Lontoon ilma ei ollut kovin puhtaan oloista. 

Mutta maisemoissa ei ollut valittamista. Millään muotoa. Vaikka martoille näytin perää. Pyllistelin siis ihan reteesti, kun kameraa pitelin paikoillaan. Eivät uskaltaneet hipeltää onneksi, kun pelkäsivät, että kamera heilahtaa. Olisi varmaan heilahtanutkin. 

  
Silmästä päästyämme loggasin reissun ensimmäisen kätkön. Meinasi unohtua harrastus täysin tällä reissulla. Paulin kahvilan ja (yllättäen) rättikauppojen jälkeen suunnistimme apartmenttiin vetämään yhteen loman plussat ja miinukset. Enimmäkseen plussia tällä kerralla. 

  • Kohteliaat lontoolaiset
  • Paljon nähtävää
  • Toimiva joukkoliikenne
  • Kauppoja ja ravinteleita riittää
  • Apple-kauppa
  • Ruutukaavattomuudesta huolimatta paikat löytyy kohtuullisen helposti
  • Satoi vain pari kertaa (yöllä)
  • Useampana päivänä aurinkoista ja lämmintäkin

Muutama miinuskin on.

  • Kallis
  • Erittäinkin kallis paikoin
  • Loma on liian lyhyt

Huomenna tiistaina plokissa jotain aivan muuta. Heti aamusta. 

Puuttuu, ei puutu – Journey 3

Ihmeellistä säksätystä. Valitusta ja ainaista narinaa. En kuulemma raportoi reissustamme tarpeeksi. Heillä (martoilla) kun ei muisti pelaa ja pitää tätä päiväkirjaa heidän avukseen kirjoittaa. 

  
Lauantai oli kävelykierros. Taisi muuten olla perjantaikin. Kaikki päivät. Täällähän ei ole tehty mitään muuta kuin kävelty, ajettu metrolla ja syöty. Kaikki rahat on ainakin mennyt syömiseen. Tietääkseni. Perjantaina kävimme Kensingtonissa, Notting Hillissä. Hyvin arvokkaan näköistä seutua oli se. Sieltä bussailimme Paulin kahvilan (kannattaa käydä) kautta Piccadillylle ja Applekauppaan. Ihmettelimme väenpaljoutta ja valoja. 

  
Lauantai taas alkoi aamukävelyllä Towerille. Sattui reissun lämpimin päivä. T-paita keli, lähes. Ja kansaa oli omiksi tarpeiksi. Mistä niitä oikein piisaakin? Joka paikkaan. Ja monenmaalaisia. Suomalaisiakin. Onneksi ei liikaa, ettei tule ahdistus, tuska ja ylenpalttinen puistatus. 

  
Emme valitettavasti nähneet kuninkaallisia. Emme edes Katea. Se oli pienoinen pettymys. Mutta komiat on asuinsijat heillä. Siivottavaa on vain liikaa minun makuuni. 

  
Jos en jostain syystä pääse aidon ja alkuperäisen Lontoon taksin kyytiin, niin on ainakin kuva semmoisesta. Että on niitä olemassa. 

Illalla saimme ähkyn intialaisessa. Hyvää, edullista ja täyttävää. Niin kovasti, että maalaiselta lähti taju jo yhdeksältä. Täysin. 

Koska Larrykin katseli ikkunasta, niin minäkin. 

  

Ostaa, ei osta – Journey 3

Sunnuntai, lepopäivä, oli pyhitetty – ostoksille. Lähdettiin oikein outlettiin. Kauas pois. Nimittäin zone neloselle asti. Maanalaisella tietenkin, koska se kuuluu Lontoossa sellaisella mennä. Nopea, siistihkö, turvallinen ja näppärä. Yhdellä vaihdolla koko kaupungin toiselle laidalle. Näppärää. 

  
Sanoisinko ma pari sanaa näistä akkain liikkeistä? Sata liikettä joista vain yksi oli enempi miehiä varten (Sonyn telkkareita kuusi kappaletta). Ei mittää järkeä. Mutta täytyy sanoa, että kestin kuin mies. En juurikaan valittanut, joskaan en innosta hihkunut joka ikisessä liikkeessä käymisestä. Osassa jopa kahteen kertaan. Sanoinko ma jo, että tautista hommaa. 

Samaan aikaan samalla Wembley alueella pelattiin NFL:n ottelu (Kansas City Chiefs – Detroit Lions, peli päättyi muuten 45-10) ja kansanpaljous oli sen mukainen. Hulluja nuo saarelaiset. 

Seurueen naisväki kiersi ja hipelsi kaupasta kauppaan. Joissain kaupoissa ostivatkin. Toisaalla taas ei. Pelottaa vähän paluumatkan matkalaukun paino, kun tullessakin paukkui rajat yli ja vaatetta piti siirtää laukusta toiseen ja melkein kolmanteenkin. 

  
Onneksi martatkin väsyy kauppoihin ja paluumatkalle päästiin hyvissä ajoin. Mutta jutut kyllä vain paheni. Eikä välttämättä hyvällä tavalla. Tai poikain luettavalla tavalla. Eikä siitä sen enempää. 

  
Eilispäivän intialaisen ravintolan jälkeen vaihdoimme tyyliä italialaiseen eli pitsaan. Siitä vain jäi nälkäinen olo ja siirryimme kreikkalaiseen. Ehkä siksikin, että italiaanoilla oli ravinteli kiinni. Mutta pettymys oli sekin saksalaisten kreikkalaisravintoloiden jälkeen. Mitätön annos ja varsin mautonkin vielä. Onneksi eivät sentään palvelumaksua veloittaneet vaikka palvelussa ei sinänsä vikaa ollutkaan. Mutta enää sinne. The Real Greek.  

Paluumatkalla kotikulmille kävimme kaupassa ja saimme kaupan turvahenkilön töihin. Nimittäin itsepalvelukassaa ei ole suunniteltu suomalaisille. Saimme sen neljästi jumiin ja kaikki toimi hyvin hitaasti. Paljon hitaammin kuin brittiläinen kassa, joka on todella hidas. Jansmakkoa kansaa nämä saarelaiset. Kaupassa oli kuulemma muitakin suomalaisia. Olemme törmänneet huolestuttavan usein suomalaisiin näiden kahdentoista miljoonan ihmisen seassa. Ainakin kolmesti. Se on aivan liikaa, kun ollaan ulkomailla. 

  
Viimeisellä puolella kilometrillä saimme vielä poliisisaattueen, kun ränskälle kulmalle saavuimme. Oli todella turvallinen olo paitsi näiden marttojen kanssa, joiden puheet muuttuvat päivä päivältä levottomammiksi. Erittäin levottomiksi. 

The Päivä – Journey 3

Käskettiin myös The Päivästä kirjoittamaan. Siis matkan syystä ja tarkoituksesta. Se Lontoohan sinällään on vain sivutuote. Tosin jokseenkin erittäin positiivinen sivutuote. 

Päivä alkoi hitaalla heräämisellä, lähes perheriitaan johtaneella aamukahvireissulla (kts.Pääsee, ei pääse), Burger Kingillä ja jonkin tosi tärkeän henkilön kuljettamisella. Jostain syystä saatiin melkein jalat rikki ennen iltaa mutta ehdittiin kuitenkin – ehkä liiankin ajoissa – areenalle. 

  

Maalaiset ja matkalaiset olivat niin innoissaan, että areenalla oltiin kaksi ja puoli tuntia ennen konsertin alkua. Hassuja pikku faneja. 

  

Penkit tosin oli suunniteltu Pinokkiolle ja hänen sukulaisilleen. Mutta ei valiteta pienistä yksityiskohdista. 

Ei kait tuota voi juuri kuvailla. Se pitäisi kokea. Ääni, valo, tunnelma, metakka, yleisö, kaikki. 

  

Nii, sitähän tehtiin juttuja, pariskuntana. Kehuivat pariskuntaa, että ovat niin toistensa näköisiäkin. Ja oloisia. Ja tyylikkäinä reissussa. Tiijä siitä sitten. 

 

Ehkä viimeinen U2-keikka kuitenkin. Bonolla alkaa mennä ääni eikä aina muista sanojakaan. Mutta pojat soitti edelleen hyvin. Suorastaan erinomaisesti. Voi olla, että joutuu taas kuuntelemaan vähän aikaa. 

Pääsee, ei pääse – Journey 3

Mikkää ei kelpaa. Naisille. Martoille. Kun mennään jonnekin, mikkää ei kelpaa. Ei kelpaa ruokapaikat – vasta kahdeksas tai kahdeskymmenes. Ei kelpaa kahvipaikat – vasta kahdestoista tai kolmaskymmenes. Onneksi olemme kaupungissa, jossa kahviloita mahtuu kaksikymmentä sadan metrin matkalle. Mutta on se silti raivostuttavaa, kun maalaiselle kelpaisi jo kolmas, koska kaikista saa samaa kahvia ja känttyä on niissä monenlaista. Ja kaikki on ylihinnoiteltua. Mikkää ei kelpaa. 

Kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, yksi matkakorteistamme lakkasi toimimasta ja metroon pääsee ja sieltä pois vain korttia virkailijalle näyttämällä. Tänä aamuna sitten hallitus huutelee portin takaa, että hänenkään korttinsa ei toimi. Huutelin ohjeita, että menee virkailijan luokse näyttämään, niin päästää portista. Tarjosi hän sitten virkailijalle Kallioparkin parkkilippua. Ei toimi, ei.  

 

Lontoon kaksikerrosbussit on kuitenkin kaikista hauskimpia. Hitaita mutta valaisevia. Siis turistille juuri sopivia. Kuuden kilometrin matka on vain hieman nopeampaa kuin kävellen sama matka. Mutta näkee enemmän. Paitsi että yhdellä pysäkillä nousi suomalaisia bussiin. Kauheaa on se. Piccadillylle asti olimme hyvin hissuksiin sitten. 

 
Mutta konsertin jälkeen parasta oli kuitenkin hedelmäkauppa. Kolmessa kerroksessa hedelmiä erittäin väljästi sijoiteltuna ja lasiportaita pitkin voi vaihtaa toiseen väljään kerrokseen ihmettelemään ja kokeilemaan. Ensimmäinen näkemäni kauppa muuten jossa ei ole kassoja. Kiitos siitä. 

   
   

Toimii, ei toimi – Journey 3

Alkujännityksestä selvittyämme tuli päälle se karmein eli nälkä. Suurinpiirtein ensimmäinen vastaantuleva pikaruokapaikka sai kelvata vaikka budjettiin nasahti heti suurenmoinen lovi. Niin kuin tietysti Lontoossa pitääkin. Kämänen hamppari ja vesi 10 puntaa. Huhhuh. No, nälkäiselle kelpaa mikä vaan. Sitten taas kamat kantoon ja etiäpäin, sanoi mummo, kun hangessa omia jäläkiä takaperin…

Vodafone, EE, O2, Tesco, GiffGaff, Lebara jne. Siinäpä maalaiselle ropleemi, mistä paikallinen datasimmi. Ensimmäisessä Vodafonessa ei annettu takeita kortin toimivuudesta omassa mokkulassani. Jätin sitten kauppaan. Virhe. 

Osasimme melkein suoraan oikean raiteen viereen, kun tubeen laskeuduimme maan alle. Sen jälkeen hyvin turistimaisesti ensimmäiseen Disctrict-linjan junaan, joka ei tietysti mennyt niin pitkälle kuin piti. Mutta heti paljastui lontoolaisten hyvät puolet. Kaikki ovat kohteliaita ja kaikilla on halu auttaa. Se on suomalaiselle täysin käsittämätöntä. Puhuvat tuntemattomille turisteille. Aapuuva. 

Hiki päässä nousimme lopulta maan pinnalle ja suunnistimme apartmentin toimistolle, jossa ystävällinen asiakaspalveluhenkilö veloitti minulta 2000 euroa ja antoi vielä 15 minuutin kävelyohjeet varsinaiselle asunnolle. Toiseen kerrokseen. Ja muistetaan, että sumujen saarella ensimmäinen kerros ei ole maan tasossa. Ei hissiä, tietenkään. Karmean lukkosulkeisen jälkeen lopulta rojahdimme sohvalle. 

  
Ja ei kun baanalle. BigBeniä ihmettelemään. Pubia pubin vieressä. Ja sitten lakkasi toimimasta yksi Travelcardikin. Äkkiä sitä ihminen oppii maan tavoille. Eli kulkemaan tuubilla. Jalat, selät ja silmät kipeenä saa juosta eli kävellä. Tower Bridge, Harrods (joka on ihan kokemus sinänsä vaikka köyhälle aika karmea), metro eli tube, St Paulin katedraali, Thames ja monta muuta. Ja vielä on monta jäljellä. Miten sitä viikossa muka ehtii kaiken nähdä? Aapuuva. 

Jaa, sehän on The Päivä.

  

%d bloggaajaa tykkää tästä: