Kategoria: eläimet

Juokse Dione, juokse

Kävimme naapureiden kanssa vähän rannalla kesäloman viimeisiä hetkiä viettämässä. Tietysti eläintarha oli mukana ja meinasi jäädä sinne. Katsokaas kun yksi on sellainen, että vettä nähdessään (siis sellaista, jossa voi kahlata, ei vesipesuhanaa) menee veteen eikä tule pois. Ja kuten videosta voi huomata, rantaa piisaa. Tällöin syntyy kaksi ongelmaa: Ensinnäkin koiruus pääsee kauaksi ja toiseksi tuulen yläpuolelle mennessään ei kuule kutsuhuutoja ollenkaan. Tästähän seuraa se positiivinen seikka, että maalainen kävelee rannalla kilometritolkulla ja verbaalisesti kiskoo koiria takaisin lähtöruutuun.

Toinen koira – tai oikeammin sanottuna viimeisin koira (tällä hetkellä) taas juoksee kuin se kuuluisa päätön kana. Niin kuin voi videosta tietysti tarkkanäköisimmät huomata täten myös. Minulta loppui kopterista akku kesken kaiken ja lensin sentään melkein täysiä koko ajan. Eli vauhtia piisasi. Toisella akulla olisin jatkanut juoksuttamista mutta iski tekninen ongelma laitteistoon, joten koiraparka joutui ihan ilman virikkeitä juoksemaan. Ei menoa haitannut. Se hyvä puoli tuossa rantakeikassa oli, että nukkuivat sunnuntaiaamuna melkein yhdeksään. Kaikki. Se oli ruhtinaallista.

Videossa on ääniraita. Älkää minua syyttäkö. Löysin yhden vanhan tekeleen ja vähän remiksasin. Kauheaa.

Derivaatta

Mitenkä se nyt näin pääsi käymään? Yllättäen ja pyytämättä niin kuin se kuuluisa faksi, perheeseemme muutti uusi asukas. Päivittäinen annos rakkautta (Daily Dose of Love). Siihen piti sitten keksiä sopiva kutsumanimi. Deellä. Derivaattadelilahdespacitodesperadodiodidarude.

Meidän Dione.

Mutta on syysiltoina tehty jotain muutakin. Eikä se välttämättä hivele korvia. Hahhahhaa. Äpöstyksiä.

Elämä jatkuu

Vaikka olenkin melkoinen jörrikkä, niin kyllä sitä aina välillä herkistyy. Tulee tilanteita ja tapahtumia, joita periaatteessa odottaa mutta ei koskaan juuri silloin. Mutta niinhän elämän täytyykin. Olla yllätyksellinen. Muuten olisi aivan liian tasapaksua.

Kesälomani jakautui osiin ja jälkimmäinen osa vietettiin lämpimässä ja valoisassa Suomen suvessa. Se alkoi tätin hautajaisilla ja jatkui saman päivän iltana vielä toisilla hautajaisilla. Yhteen päivään mahtuu paljon. Joskus tuntuu, että liikaakin.

 

Kevät koittaa

Kevät koittaa maalaisille. Ai kun runollista. Lähestulkoon kirjan tai elokuvan nimi. Ainakin jonkun harrastelijateatterin kevätesityksen nimi. Hyvinkin. Kevät koittaa, niin hyville kuin pahoillekin. Ja sekin vielä, että näitä videoita pukkaa, niin hyville kuin pahoillekin. Valitettavasti olen sen verran huono maksamaan esiintymispalkkiota, että päätähdet eivät kummoisia ole. Ja dialogia vielä vähemmän. Mutta kunhan tolskaavat. Sen ne osaa ja tekevät antaumuksella. Vain pikkuisen piti umpihankeen houkutella (kun ensin menin sinne itse).

 

Maaliskuu

Huhtikuu

Se vanha ja tuore

Maalaisella on ilmiselväsi jokin oireyhtymä. Piilevä vika. Mahdollisesti tartunta. Syopä tai juopa nyt ainakin. Tai sitten jokin tämän galaksin ulkopuolinen pöpö on osunut juuri maalaiseen. Hirveällä paineella. Kyllä se varmaan niin on. Täytyy olla.

Olen kokenut jälleen kerran sen, minkä useimmat ihmiset maailmassa kokevat. Toiset kerran, toiset sen tuhannen kertaa. Enemmänkin. Tosin siinä vaiheessa se ei ehkä ole alkuperäisen veroinen tai ainakaan kokemus ei voi olla aito. Tai mistäs minä tiedän. Olen minäkin sen kokenut monta kertaa. Nuorena ja vanhana. Tai nyt vähän vanhempana. Keski-ikäisenä. Sitä paitsi tällä kertaa tuo tunne on kaksinkertainen voimakkuudeltaan.

Muistatkos joskus nähneesi ensimmäisellä, toisella tai kolmannella luokalla sen luokan tai koulun söpöimmän tytön tai komeimman pojan? Sen, joka oli niin iiiihhana. Suorastaan syötävä. Untakin näit. Sitten kohde vaihtui (useammankin kerran). Yläkoulussa (siihen aikaan kun minä olin nuori, se oli ylä-aste ja sitä aikasemmat tuntevat ne vain yläluokkina) saatoit jo koulun omissa luokkaretkipartyissa käydä hänen kanssa tanssimassa. Jos oikein hyvin sattui. Useimmitenhan niin ei tietystikään sattunut. Styylasitte ikään kuin, vähän. Viattomasti. Sitten ikää tuli lisää ja järkeäkin jossain vaiheessa. Menit lukioon, amikseen, kotitalouskouluun. Parikymppisenä saatoit tehdä jo aivan muuta. Mutta aina välillä tapahtui taas se.

Se vanha tunne. Se tuore tunne. Maalainen on ihastunut. Kaksinkertaisesti. En vielä rakastunut paitsi päiväunissani. Miten näin on päässyt käymään? Onko se vaarallista? Ottaako se sydänalasta? Onko se normaalia? Onko se sallittua? Tietääkö muut siitä? Mitä muut ajattelevat? Onko kaikki okei?

Voiko johonkin ihmisen valmistamaan ihastua? Kyllähän martat ihastuvat verhoihin, sisustuslehtien ideoihin, vaatteisiin, vaaseihin, kuppeihin ja senkkeihin. Miksei suomalainen mies voisi ihastua myös. Mutta ei kyllä mihinkään edellisistä. Pois se minusta. Kansankodista tuli uutisia tässä yhtenä päivänä. Ja minä ihastuin heti. En tiedä oliko se peräti rakkautta ensisilmäyksellä. Toistaiseksi tämmöistä kaukoihastusta. Katselen etäältä ja kuvittelen – kaikenlaista. Ja toivon joskus kohtaavani ihastuksen henkilökohtaisesti. Jotta voisin tuntea, haistaa, kokea ja hipelöidä. Niin no, nonii. Ymmärrättehän, mistä on kysymys?

Mutta miksi tunne on kaksinkertainen? No jos totta puhutaan – ja miksi ei puhuttaisi – ihastuksen kohteita on kaksi. Onko se maalainen ihan järjiltään? Kyllähän se taitaa olla. Pahasti. Vai miten muuten voidaan selittää tämä?

Helmikuu

Maalainenko elää hiljaiseloa? Siltähän se vaikuttaa. Mutta se on vain hiljaiselon tunne. Taustalla on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. Enemmän ja vähemmän. Sanoisin jopa keskinkertaisesti. Vähän enemmän eli vähemmän. Huudon aiheita olisi aina mutta siinähän menee ääni. Sen takia ajattelin vain ilostuttaa kanssaihmisiä.

Testailin uutta vakaajaa metsässä. Hyvinhän tuo toimii vaikka lopussa horisontti meni taas vinoon. Täytynee kalibroida uudelleen. Videossa on muuten ääniraitakin. Ja dialogia. Puheet on kyllä onneksi vähemmistössä. Audioraita on taas ihan omaa tuotantoa. Eikä siitä sen enempää. SoundCloud.comissa on alkuperäinen raita.

 

Helmikuu

%d bloggaajaa tykkää tästä: