Taas se aika

Taas on se aika vuodesta, kun värisokeat valopäät ja laiskajaakot tulevat huusholliensa portaille ja viskaavat sähköt pihalle. Tä? Pitäisikö tätä vähän selventää?

Tilannehan on se, että jouluvalojen käsittelyyn pitäisi olla joku ajokortti, lupa, asetus ja laki. Eihän millään muutoin voi käsittää sitä karmeutta, mitä tuolla pimeällä marraskuisella maantiellä näkee. Eilenkin otti aivoon – siihen yhteen kohtaan – hyvin lujasti, kun edellä mainittu ihmisrodun jalostunut tuotos oli päässyt tekemään sen jokavuotisen tössäyksensä. Se oli varmasti alkanut joko vaimon tai lasten mankumisesta. Tai vaihtoehtoisesti jompi kumpi edellisistä oli tehnyt sen järkyttävyyden. Eli pistänyt ”jouluvalot” palamaan.

Se on mitä todennäköisimmin tapahtunut näin: Henkilölle on tullut viiraus päähän ja ajatuksen puolikas. Ja nimenomaan puolikas. ”Nyt pittää saada jouluvalot palamaan”. Toteutus on taas totutusti jäänyt esikouluasteelle. Ensin on etsitty valoja puoli päivää ja vihdoin ne on löytyneet uudesta piilosta vanhan piilon takaa. Jouluvalopaketti on avattu tai vaihtoehtoisesti jouluvalot on otettu muovikassista pieniin kätösiin. Sellaisessa jamassa, johon ne viime helmikuussa jäi. Eikä ollenkaan hyvään jamaan. Tiedättehän, että sähköjohdot ovat elävää organismia? Siinä sitten sitä sotkua katsellessa ja etsimisestä hikeentyneenä henkilö ei enää jaksakaan selvitellä sitä sotkua. Kellokin on niin paljon ja jumppaan pitäisi lähteä ja auto viedä pesuun ja lapset hakea tarhasta ja joulukortit kirjoittaa ja laskuja maksaa ja koirat lenkittää ja siskolle soittaa.

Henkilö menee portaille (hikeä otsaltaan pyyhkien), sukkasillaan tietenkin, ottaa sotkukasasta hyvän otteen ja nakkaa nipun niin pitkälle kuin jaksaa, kohti syreenipuskaa. Sitten koiria lenkille viedessä käy vielä etsimässä toisen yhtä sotkeutuneen jatkojohdon, vetää sen talon kulmalle pistorasiaan niin tiukalle, että voisi kitaraa soittaa ja laittaa valot palamaan. Sellaisia niitä nyt tuolla tien päällä näkee.