Narri

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että maalaista on kehotettu tai jopa painostettu joskus johonkin sellaiseen, jota ei sitten ehkä olisikaan pitänyt tehdä. Se kun on aiheuttanut kanssaihmisissä tuntemuksia. Päällisin puolin positiivisia tuntemuksia mutta pitkän aikavälin tutkimuksia ei aiheesta ole kuitenkaan tehty. Että josko se niin positiivista sitten onkaan.

Nimittäin, maalainen on syyllinen. Kyyllä. Syyllinen siihen, että jotkut tahot saavat kohtauksia. Sellaisia kohtauksia, että pomot tulevat katsomaan. Tai jos sattuu saamaan kohtauksen muualla kuin työmaalla, niin joku muu tulee katsomaan, että onko kaikki okei. Ei ole.

Siitä on varmasti jo yli kymmenen vuotta, kun ex-työkaveri mulle sanoi päin naamaa: ”Sinun pitäisi alkaa kirjailijaksi”. Niin varmaan. Minulla ei ole ihan hirveästi ollut siihen aikomusta, tarvetta, intohimoa tai mitään muutakaan järjellistä syytä. Kuitenkin olen näitä kohtauksia aiheuttavia kirjoituksia livauttanut nettiin jo ennen plokia. Siis 2000-luvun taitteesta alkaen. Valitettavasti.

Nyt sitten ihan eilen minua taas syyllistettiin yhden sortin pahanteosta. Saatoin olla lukijalle oman elämäni samiheedperi tai pulkkinen tai mauri. Siitähän seurasi se, että vastaanottava osapuoli oli saanut melkein hepulin. Hepulin, jossa pudotaan tuolilta, nauretaan ja pelätään pomon reaktiota työaikana tapahtuvaan iloon. Vaikka on kansantaloudelle suosiollista, että työväki tekee töitänsä iloiten. Vaikka ei töitä sinänsä tarvitse tehdä. Minulle niitä ilmaantuu pöydänkulmalle ihan tekemättäkin. Vaikka osa jää tekemättä. Vaikka kukaan ei tee mitään. Vaikka kaikki tekee jotain (just tätä tarkoitin, että maalaisen suu – tai tässä tapauksessa sormet – on aivan vallattomat. Ei mitään kontrollia ja itsekritiikkiä vaan ihan puhdasta lannoitetta ruudun täydeltä).

Ja sitten kun se huumori ei ole edes laadukasta. Onneksi se mikä laadussa hävitään, määrässä voitetaan. Kuulijan tai lukijan onneksi.

Sitten on toinenkin asia, josta maalainen alkaa olla huolestunut. Hermostunut. Nimittäin usein kun käyn maitokaupassa, liikuskelen siellä hyllyjen välissä ja mietin leivänsärvintä. Viimekeväisen laihtumisepisodin jälkeen otan usein tomaattia ja kurkkua. Välillä salladia ja muuta sen semmoista, paprikaa. Sitten menen leikkeleosastolle. Ja nyt tässä vaiheessa minusta tuntuu, että olen alkamassa ainakin osittaiseksi ituhipiksi.

Kuva: Verkkouutiset

Katselen sitä satojen nautaleikkeleiden rivistöä. Siirryn sikaosastolle ja katselen satojen possuleikkeleiden rivistöä. Siirryn siipikarjaosastolle ja katselen satojen kalkkuna- ja broilerileikkeleiden rivistöä. Minua alkaa ahdistaa. Etoa. Siinä vaiheessa myös välillä vähän pelottaa. Entäs jos en kykene syömään enää lihaa? Se eilinen jauhelihakin jotenkin kolkuttaa olkapäässä. Yritän vielä meetvursteja. Eijei. Entäs maksamakkaraa. Huoh. Onko todella niin, että ihmisestä saadaan kasvissyöjä pelkällä satojen leikkelepakettien rivistöllä?

Iltapalalla söin Realia ja nakkeja.

Post navigation