Pääsee, ei pääse – Journey 3

Mikkää ei kelpaa. Naisille. Martoille. Kun mennään jonnekin, mikkää ei kelpaa. Ei kelpaa ruokapaikat – vasta kahdeksas tai kahdeskymmenes. Ei kelpaa kahvipaikat – vasta kahdestoista tai kolmaskymmenes. Onneksi olemme kaupungissa, jossa kahviloita mahtuu kaksikymmentä sadan metrin matkalle. Mutta on se silti raivostuttavaa, kun maalaiselle kelpaisi jo kolmas, koska kaikista saa samaa kahvia ja känttyä on niissä monenlaista. Ja kaikki on ylihinnoiteltua. Mikkää ei kelpaa. 

Kuten jo edellisessä päivityksessä mainitsin, yksi matkakorteistamme lakkasi toimimasta ja metroon pääsee ja sieltä pois vain korttia virkailijalle näyttämällä. Tänä aamuna sitten hallitus huutelee portin takaa, että hänenkään korttinsa ei toimi. Huutelin ohjeita, että menee virkailijan luokse näyttämään, niin päästää portista. Tarjosi hän sitten virkailijalle Kallioparkin parkkilippua. Ei toimi, ei.  

 

Lontoon kaksikerrosbussit on kuitenkin kaikista hauskimpia. Hitaita mutta valaisevia. Siis turistille juuri sopivia. Kuuden kilometrin matka on vain hieman nopeampaa kuin kävellen sama matka. Mutta näkee enemmän. Paitsi että yhdellä pysäkillä nousi suomalaisia bussiin. Kauheaa on se. Piccadillylle asti olimme hyvin hissuksiin sitten. 

 
Mutta konsertin jälkeen parasta oli kuitenkin hedelmäkauppa. Kolmessa kerroksessa hedelmiä erittäin väljästi sijoiteltuna ja lasiportaita pitkin voi vaihtaa toiseen väljään kerrokseen ihmettelemään ja kokeilemaan. Ensimmäinen näkemäni kauppa muuten jossa ei ole kassoja. Kiitos siitä.