Ihmeitä

Elämässä voi olla joskus kova onni tai kova epäonni. Joskus kyse ei ole onnesta. Ei tuurista. Ei mäihästä. On vain ihmeitä.

Joku aika sitten kaupungissa oli valofestivaalit. Ajateltiin sitten käydä valaistuksia ihailemassa. Ja koska maalaiset ei olisi muuten maalaisia niin lähdettiin ”koko perheenä”. Eli karvatassut Volvon konttiin ja menoksi. Oli semmoinen tuuli ja tuiskuilta. Kaupungissa ihmisiä aivan liikaa. Mutta niin vaan otettiin kolme koiraa kaupunkikierrokselle. Ja täytyy sanoa, että meidän koirat osaa kyllä käyttäytyä fiksusti ihmisten ilmoilla. Ei rähinöitä, kähinöitä eikä mitään ongelmaa. Vallan mainioita kaupunkilaisia siis. Tai sitten vieraskoreita.

Tultiin illaksi kotiin (valaistukset olivat pieni pettymys) ja sitten oli vuorossa perinteiset iltarituaalit. Eli ”missä mun kännykkä”. ”Voitko soittaa siihen?” No voinhan minä. Annoin tuutata aika kauan. Mistään ei kuulunut mitään. Mutta jossain se puhelin oli, koska automatkalla kotiin sillä soitettiin. Käytin hyväkseni iLaitteiden ominaisuuksia eli katsoin paikannuksella, missä rouvan luuri luuraa. Paikannus näytti karkeasti ottaen autotallia. Asia harvinaisen selvä. Vaikka ei kuulemma ollut löytynyt, kun oli käynyt penkomassa. Ajattelin sitten aamulla katsoa tarkemmin. Niin ja avaimet oli hukassa myös. Täysin yllättäen.

Aamulla ennen töihin lähtöä sitten pengoin autoa. Ei puhelinta missään. Täysin hävöksissä, tipotiessään. Hmm, jos paikannus näytti kerran, että tässä jossain se on niin onhan sen oltava. Haravoin katseella sitten lumista pihaa (edellisenä iltana ja yönä oli satanut reilut 5 senttiä lunta). Kah, mikäs se tuossa möllöttää? Näyttää ihan rouvan puhelimelta. Kyllä, Guessin kuoret ja kaikki. Sievästi hennon lumikerroksen alla ja Volvon eturenkaan jälki siinä päällä. Sillä lailla.

Otin luurin raskain mielin maasta ja mietin taas puhelimen ostamista. Puhdistin sen suurimmista lumista ja avasin kuoret. Lasi ehjä. Tä?! Vein puhelimen sisälle ja painoin kotinäppäintä. Tä?! Virtaa 62%. Ihme 1.

Piti avata vielä autotalli rouvalle, koska avaimet.

Päivällä sain viestin, että voisinko käydä siellä Rantakadulla katsomassa, että onko avaimet siellä, koska yhtä karvatassua kakattaessa oli taskusta otettu kakkapussi ja siinä tilanteessa on voinut sattua vahinko. Kakkapussit ja avaimet samassa taskussa…

Maalainen kuuliaisena meni töiden jälkeen Rantakadulle. Muistin noin suurinpiirtein kakatuspaikan ja aloitin melko toivottoman työn. Edellisenä iltana ja yönä satoi lunta. Sen jälkeen kyseisen paikan oli ohittanut sadat ihmiset, kymmenet koirat ja lumiaura oli työntänyt jalkakäytävältä lunta. Sillä lailla. Käytin sitten kaikkien kadonneiden henkilöiden etsinnässä käytettävää taktiikkaa eli menin neliö kerrallaan puistoaluetta läpi siten, että oikealla jalalla potkin lunta sivuun. Näytti varmaan ohikulkijoista tosi terveeltä. Ei mitään missään. Jos avaimet oli siellä olleet, joku oli ne jo noukkinut.

Pidin tauon ja koitin toisesta kohdasta. Mikäs se tuossa? Tjaa, pullon korkki. Märkä koivunlehti. Roska. Oksanpätkä. Avaimet. Tä?! Kyllä, rouvan avainnippu. Ihme 2.

Kyllä ei tuuria ollut nyt ollenkaan.