5. Perillä

Aamun sateessa aloitimme taipaleen Tanskasta kohti määränpäätä. Tanskalaisen aamiaisen jälkeen – johon ei sisältynyt minkään näköisiä vihanneksia – starttasimme kohti Rödbyä. Matkaa satamaan oli alle 30 kilometriä, joten se kävi hyvin nopeasti. Scandlinesin purtilo oli luokkaa merikelpoinen mutta ei suunniteltu kovin suureen merenkäyntiin. 45 minuutin matkan aikana tuli hyvin selväksi, että kovassa talvimyrskyssä tämäkin väli on vähemmän mukava taipale. No Saksanmaalle päästyämme aloitimme viimeisen etapin menomatkallamme. Satamasta alkoi lähes suoraan lauttarannan puomien jälkeen kolmikaistainen tie kohti sisämaata. Kaksi satamaa kohti ja yksi poispäin. Tätä jatkui noin 10-15 km. Sitten alkoi se, mistä Saksa tunnetaan: moottoritie.

Kävi hyvin nopeasti selväksi, että kokemattoman maalaisen on ihan hyvä ainakin aluksi taivaltaa aivan oikeaa laitaa. Siellä oli muutamia rekkoja ja asuntovaunun tai peräkärryn vetäjiä. Nämä oli kohtuullisen helppo ohittaa. Siinä sitten pikkuhiljaa makustellessa ja tutustuessa saksalaiseen liikenteeseen tuli aika kaartaa tankille eli dieseliä naamariin. Saksalainen moottoritiebensa-asema voidaan kyllä luokitella lähes huoltoasemaksi. Jonkun verran pikkuista varaosaa, öljyä jne. Mutta wc oli yliveto: siellä on suihkut. Ehkä ne on tarkoitettu tehokkaille saksalaisille, jotka voivat moottoritien hikisestä huumasta joskus poiketa ottamaan virkistävän suihkun, mene ja tiedä. Ja eikun tien päälle, matkaa oli jäljellä vielä noin 500 km.

Hieman ennen Hampuria oli koettu jo muutama vauhdikas ohitus (maalaisesta tietenkin), tietyö ja useampikaistainen väylä yhteen suuntaan. Kävi hyvin selväksi sekin, miksi moottoritien oikeaa laitaa kutsutaan hitaaksi kaistaksi: rekkoja, rekkoja ja rekkoja silmänkantamattomiin. Olen joskus ollut ihmeissäni Suomessa, kun vastaan tulee esimerkiksi kymmenen rekan jono. Hohhohhoo, kerrotaan se kymmenellä ja saadaan kalpea aavistus saksalaisesta rekkajonosta. Se on jokseenkin uskomatonta. Aivan jansmakkoa kaikki tyynni. Hulluja nuo saksalaiset.

Jonkun matkaa Hampurista ajettuamme maalaiseen iski kokeiluhulluus. Alkoi tylsistyttää ajaa 120 km tunnissa keskikaistaa. Arvaatte kai mitä oli tulossa? Tottakai Hondaa piti vähän testata eli polttaa karstaa. Kaksin käsin ratista kiinni, vilkaisu taustapeiliin, vilkku vasemmalle ja talla pohjaan. Hohhohhoo. Pyysin hallitusta ikuistamaan nopeusmittarin neulan. Takapenkin matkustajakin otti kuvan. Itse en ehkä uskaltanut katsoakaan mittareita mutta sanoivatten heti kohta, että hidasta jo toki. Kai neula jossain 190 paikkeilla kävi. Siinä vauhdissa tulee uskomattoman paljon autoja vastaan perä edellä.

Moottoritiellä oli pari muutakin kummallista asiaa. Kuten se, mitä Suomessa on joka paikassa eli pientareet puuttuivat kokonaan. Tai siis piennar alkoi oikean ja vasemman laidan valkoisesta viivasta ja aika usein kolme senttiä viivan vihreämmällä puolella oli ensi 15 senttiä ruohoa ja sitten metsää. Siinä hyvin pian vihertää silmissä. Toinen pöljä asia oli rekkojen keskinäinen kisailu. Mitähän järkeä sitä on ohittaa edellä ajavaa, kun nopeusero on 5-10 km/h ja yhden rekan ohittettuaan edessä on kolmesataa muuta rekkaa. Ei mitään järkeä. Onneksi kaksikaistaisilla moottoriteillä rekkojen keskinäinen ohittelu oli sentään liikennemerkein kielletty.

Jossain Hannoverin ja Kesselin välimaastossa poikkesimme pienemmälle tielle, kun moottoritieajo alkoi pikkuisen stressaamaan. Ja se kyllä kannatti. Moottoritiellä kun ei oikeastaan näe kuin vihreää seinää molemmin puolin, jos sitäkään ehtii katsoa. Allendorfissa oli muutenkin letkeä meininki. Suosittelen heti välittömästi ja ravintolassakin oli tilaa ruhtinaallisesti. Tosin englannintaito on Saksan maaseudulla sitä mitä se on eli olematonta. Mutta kyllähän maha täyteen saatiin. Lyhyehkön paussin jälkeen jatkoimme taas matkaa. Ensin muutama kymmenen kilometriä tavallista maantietä ja sitten taas moottoritielle. Päivän vaihtuessa pikkuhiljaa illaksi, alkoi moottoritielläkin väki vähenemään. Laitoin sitten kruisen osoittamaan 170 km/h. Jo alkoi matka joutumaan. Vaan siinäkin vauhdissa pitää olla tarkkana kuin porkkana. Takaa tuli jatkuvalla syötöllä autoja, jotka halusivat ohi. Yksikin Skoda meni oikein heittämällä. Kyllä sitä on vähän harrastelijan puuhastelija näissä asioissa. 50 km ennen määränpäätä maasto muuttui aina vain mäkisemmäksi. Suomalaisesta näkökulmasta peräti vuoristoiseksi. Tämän seurauksen alkoi tulla tunneliosuuksia. Semmoisia 300-700 metriä ja muutama kilometrin tai kolmenkin mittainen tunneli. Sitten siinä ihmetellessä, että miksi täällä moottoritiellä pitää ajaa 80 km/h, vastaus tuli tunnelin muodossa: noin 8 km maan sisässä. On se vähän metkaa sekin.Tunneli

Illan hämärtyessä vihdoin saavutimme Schalkaun. Olihan sitä saanut taas autossa istuakin 750 km. Majapaikkaan meillä oli etuauto-opastus ja se olikin kyllä tarpeen. Noustiin nimittäin sen verran jyrkkää rinnettä ylös, että äkkinäinen olisi jättänyt tämänkin väliin. Pimeässä ei voinut kuin aavistella, miltä maisema aamutuimaan sitten näyttää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *