Esipuhe

Kun muutimme maalle, ajattelimme sen olevan leppoisaa ja rauhallista elämistä luonnon keskellä. Kuvittele kaunis kesäkuun viimeisten päivien aamu kohta juhannuksen jälkeen. Juot kahvia pihakeinussa ja katselet pääskysten kirmailua ja elämäniloa. Huikkaat naapurille hyvät huomenet ja haet samalla postin laatikolta. Kyllä, sieltä vähintään 50 metrin päästä – jos sattui hyvä tuuri. Tulet takaisin pihakeinuun lueskelemaan mukavia lehtiä tai hyviä uutisia. Autosi katsastettiin juuri eilen puhtain paperein ja elämä hymyilee. Jäätelö kädessäsi sulaa pikkuhiljaa ja samaan tahtiin nuolaiset siitä maukkaita lipaisuja.

Ei pitäisi koskaan ajatella. Tai ainakaan luulla. Kaikkihan tietää Murphyn lain? Siitä on tietysti olemassa myös versio Smurffin laki mutta ei puututa siihen nyt. Kaikki meni suhteellisen hyvin siihen asti, kunnes perheeseen tuli ensimmäinen valkoinen koira. Tätä ennen oli tietysti harjoiteltu hoitokoiran kanssa pari vuotta sekä ollut jo kaikkea muuta sekä kissat.

Villiina

Villiina

Kukaan koiriin höpsähtänyt ei koskaan ajattele pentuja katsellessaan kuinka työlästä se on jokaisilta päiväunilta – noin seitsemäntoista kertaa vuorokaudessa – herätessä, jokaisen ruoan jälkeen ja muutaman kerran siinä välissä sekä yöllä päästää kasvava pentu ulos tarpeilleen. Tai ei tietysti ole pakko mutta ikävä se on pidemmän päälle litsutella märin jaloin löysään miinaan, sisätiloissa. Kun ne on niin lutuisia! Ei voi vastustaa! Kukaan järkevä ihminen ei ota koiraa vaivoikseen muuta kuin muutaman vuoden ikäisenä ja hyvin koulutettuna sekä sisäsiistinä. Eipä ollut maalaisella tässä vaiheessa vielä elämänkokemusta tarpeeksi. Paitsi kissat.

Toinen valkoinen tupsahti maalle kerran hoitoon. Sellaiseen koulutushoitoon. Määräaikaiseen. Hohhohhoo. Senkin maalainen on oppinut, että koirien kanssa määräaikainen tarkoittaa toistaiseksi ja virallisesti määräaikainen ikuisesti. Sekä mahdollisesti joskus loppuva on tappiin tai asteroidiin asti. Ensimmäinen koirahan oli helppo tapaus. Söi vain tuolinjalat, keittiön ja eteisen muovimaton (sisustussilmää siis) ja oli muuten vain itsepäinen. Höpön löpön, iestakasi ja lätsis piähän. Toinen koira kävi kaikkien päälle, söi kädestä, vaikka kädet oli taskussa, nyrkissä ja kahden metrin korkeudella. Tai vaihtoehtoisesti söi kädet sekä kävi niskaan kiinni. Pikkulapsia se rakasti yli kaiken. Vähän samaan tapaan kuin maksalaatikkoa. Täten sitä ei voinut jättää pidemmäksi aikaan yksin lasten kanssa. Noin kahdeksi sekunniksi korkeintaan. Kissat katselivat tätä meininkiä hieman huolestuneena.

Kolmas valkoinen oli suunniteltu tapaus. Se oli siis varsinaisesti toinen ja viimeinen. Maalaista koijataan yleensä aina ja joka välissä. Miksipä se maailma siinä kohdassa muuttuisi maalaisen eduksi. Kesäkoira on niin helppo opettaa sisäsiistiksi, kun se voi olla melkein koko ajan ulkona. Mutta puoli vuotta myöhemmin 30 asteen pakkasella, jouluaattona, vuokramökissä tämäkin kostautui. Tietenkin. Sisäsiisteys on hyvin tulkinnanvarainen asia. Ja koiran mielestä ”hupsista, tulipa liru taas” on vain elämää, lauloi Jonne Aaron mitä tahansa. Maalaisen mielestä kolme valkoista on jo melko paljon. Kun ottaa huomioon, ettei maalainen ole koiraihmisiä ollenkaan. Kissat on ihan toista maata. Niitä ei omisteta. Kissa omistaa maalaisen.

Sitten kerran – tai tässä tapauksessa toisen kerran – se ensimmäinen valkoinen pamahti paksuksi. Ei sekään tietysti itsestään tapahtunut. Ei edes silloin ensimmäisellä kerralla ja sitä edellisellä yrityskerralla. Sehän on tullut maalaiseen kaikessa hitaudessaan. Löntystää, hiissaa, aikailee tai on muuten vain hitaalla, kellallaan, äpöstää ja touhuaa omiaan. Kuten maalainen itsekin. Jopa juoksuajat tulevat niin harvakseltaan ja myöhässä, että tehtiin yksi astutusreissukin Saksaan vähän niin kuin huvin vuoksi. Turha reissu. Toinen onnistunut astutus tuotti jälkeläisiä senkin edestä. En edes muista määrää mutta niin vain pennut maalaisen kotiteatteriin pullahti. Ja kysyttiinkö maalaiselta mitään tahtotilaa? Ja mitä hyötyä siitä olisi ollutkaan. Lutuisuus on kaukana siitä infernaalisesta metelistä, hajusta ja eritteiden määrästä. Varsinainen smell-o-vision. Sen verran maalainen kuitenkin höpsähti, että dokumentoi ensimmäiset viikot kaiken kansan nähtäväksi. Ja kissat ihmettelivät tätä kaikkea.

Onneksi pennuista saa rahaa. Niistä saa rutkasti rahaa, kun ne myydään. Ensin pitää vain maksaa lähestulkoon epäonnistuneen synnytyksen jälkeen eläinlääkärilasku. Sitten maksetaan pentuetta varten rakennettujen barrikadien lasku. Sitten maksetaan mitä moninaisimmista ruuista maksuja. Sitten maksetaan eläinlääkärimaksuja. Silmäkuvausmaksuja. Lonkkakuvausmaksuja. Sirutusmaksuja. Matokuureja. Emän lääkekuluja. Laskunipuilla voisi pelata pokeria ja käteen ei jäisi kuin mustapekka eli loppusumma, joka lähestulkoon täsmää pennuista saadun rahamäärän kanssa. Eikä kaikki pennut menneet kovin hyvin kaupaksi. Se viimeinen olisi pitänyt lähettää Australiaan. Joskus myöhemmin maalaisen mielessä kävi, että mikähän vinkaus sekin oli, että annoin luvan jättää sen meille. Neljänneksi koiraksi. Kissat ei katselleet tätä touhua enää hyvällä.

Puhtaan valkoiset

Puhtaan valkoiset

Valitettavasti neljäs koira ei tullut äitiinsä hitaudessa, hiissauksessa tai ylipäätään missään mukavan hiljaisessa tai rauhallisessa asiassa. Ei niin yhtikäs missään. Onneksi kissat pitää jöötä talossa. Toinen on kaveri kaikkien kanssa, toinen ei kenenkään. Kumma kyllä, valkoinenkin koira tietää kaapin paikan, kun musta kissa niin sanoo. Mitä iloa on siis valkoisista koirista? Marraskuun harmaassa ja kuraisessa ankeudessa valkoinen koira muuttuu lähes mustaksi. Putsaa, pese, harjaa, varjele, kuivaa, estele ja tee kaikkesi etteivät itseään sotke. Ja mikkään ei auta. Mutta kyllä minä niistä silti tykkään. Rakastan.

Julkaistu Valkoturkki-lehdessä 1.4.2015

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *