Lenkillä

Helmille – koirista uskollisimmalle

Ihmiset taluttavat koiria moninaisin tavoin. Tai koirat ihmisiä. Niitäkin näkee valitettavan usein ja silloin maalaisessakin nousee pintaan tuntemuksia ja ajatuksia. Yleensä ei niin soveliaita. Vaikka olen harrastelijan puuhastelija ja täydellinen amatööri koira-asioissa, huomaan kyllä tämän koulutuksen sivutuotteena sen, milloin koira vie miestä tai ihmistä ja päinvastoin. On perässä vedettävää, poukkoilevaa, hidasta, nopeaa, laitaa vaihtavaa, nuuskijaa, räyhääjää, kaiken perään juoksijaa, keskelle tietä kakkaavaa ja muiden koirien talutushihnoihin sotkeutuvaa tyyppiä. Ja tietysti lukuisia muita. Maalla on ne kaikki yhdessä. Kerronpa pari esimerkkiä.

Maalaismaisema

Maalaismaisema

Muutaman kerran olemme vierailleet eri kaupungeissa ja maalaisilla tuppaa olemaan yleensä aina eläintarha mukana, minne ikinä menevätkin. Kissat on tosin viime aikoina jätetty hoitoon täysihoitolaan – semmoiseen syöttölään ja vapaan kasvatuksen piiriin, että hirvittää. Mutta koirat ovat melkein aina mukana. Eräänkin kerran (tai onhan niitä useampikin kerta) olimme olleet joko yötä ihan kaupungissa tai sitten jostain muusta syystä liikuskelimme ihmisten ilmoilla valkoisen lauman kanssa. Vaatii mielenlujuutta ja suurta järkähtämättömyyttä liikkua sellaisen valjakkotiimin kanssa kesäkelillä, kun pitoa on paljon mutta järkeä vähän. Myös siellä ohjastajan päässä. Yksi vinkui ja hökälehti sinne tänne koko ajan, toinen hiissautui perässä, kolmas poukkoili joukon mukana ja neljäs hengaili muuten vaan. Noin neljä sekuntia hihnojen kiinnittämisen jälkeen ja koirien päästyä autosta ulos oli katastrofi valmis. Vaikka harrastamme parihihnailua (yhdessä hihnassa haaroitin, jossa kaksi koiraa kiinni) eli tarvitaan vain kaksi pidempää hihnaa, niin nekin saa solmuun uskomattoman nopeasti.

Lenkillä

Lenkillä

Onkohan siinä mitään järkeä? Ei tietenkään mutta koirathan pitää lenkittää vähintään kahdesti päivässä. Säässä kuin säässä, paikassa kuin paikassa. Hulluutta on se, sanovat monet. Mutta maalla on toisin. Siellä voi metsätiellä tai metsässä pitää koiria irti. Hassua sanoa ’pitää irti’. Mutta täytyy maallakin isolla tiellä koirat olla kiinni.

Maalaisten neljästä koirasta vain yksi on vähemmän vetävä tai ei oikeastaan ollenkaan vetävä. Muut tietysti senkin edestä. Niillähän on jopa kisattu valjakkokisoissa ja treenattu muutenkin. Ai että se olisi helppoa jonkun schipperken kanssa. Vaikka olisi useampikin. Mutta ei, eihän sitä niin helpolla päästä. Eräänkin kerran olen laittanut koirat valjaisiin, hihnat kiinni ja sitten pyörällä lenkille. Kyllä. Nehän menee melko siivosti, kun pitää kovassa kurissa ja Herran nuhteessa. Ja sopivassa vauhdissa ei ehditä kaikkia uroskoirien terveisiä haistelemaan, joten matka joutuu melko mukavasti. Vauhti on sopiva jolkotteluun ja sitten kun on aika päästää koirat irti, niin tarpeillakäynti on jokaisella hyvin nopea. Tätä on täysin epätieteellisesti testattu ja täysin toimivaksi todettu, että sopiva alkuvauhti jouduttaa sopivasti tarpeiden tekemistä. Paitsi silloin, kun kaikki ei mene ihan putkeen.

Taannoin tein taas samat rituaalit ja laitoin koirat talutusvaljaisiin, hihnat kiinni ja pyörä liikkeelle. Ensimmäiset 500 metriä menivät kuin elokuvissa. Sitten näin sadan metrin päässä jäniksen hiiviskelevän tien reunassa. Noin sekunti tämän jälkeen myös yksi, kaksi tai jopa kolme koiraa huomasi saman. Jännä juttu, kun on vauhti päällä ja huomataan jotain mielenkiintoista, ei suinkaan pysähdytä miettimään nähtyä tilannetta vaan otetaan asiasta selvää täysin päättömästi. Täysillä ja kouhotus päällä. Vanha Tunturi-polkupyöräni 80-luvun alusta sai taas sellaisen kestotestin, että ihmetellä täytyy miksi sellaisia pyöriä ei enää tehdä. Mitkä kestävät mitä vain. Sattui näet olemaan kesäkeli ja hiekkatielläkin pitoa. Vanha uskollinen Tuntsa kiihtyi huimaa vauhtia ennen kuin älysin painaa jarrua. Mutta se oli jo myöhäistä. Painoin todella jarrua mutta ei sillä mitään vaikutusta ollut. Ehkä meno oli hieman vakaampaa mutta ei mitenkään hidastumaan päin. Onneksi maalla ei tietääkseni ole muita videokuvaajia. Ainakaan kovin paljon. Olisi saattanut saada Buster Keatonin, Rowan Atkinsonin ja Jacques Tatin yhdistelmän hienosti taltioituna. Uskomattoman kestävät jarrut muuten Tunturissa.

Kellallaan

Kellallaan

Muutaman sadan metrin jälkeen suurin innostus koirilta meni jo ohi. Olihan jäniskin häipynyt ensimmäisten sekuntien aikana paremmille ruohokentille pois tieltä. Lenkin ensimmäinen kolmannes oli suoritettu huimassa ajassa ja päätin päästää koirat irti vähän verryttelemään, venyttelemään ja tarpeita tekemään. Tekivätkin muuten melko vikkelään. Kyllä se suoli alkaa toimia, kun vähän spurttaa. Lenkin toinen kolmannes oli taas perinteistä hiipimistä ja laahustamista. Osin ainakin. Jonkun matkaa puolimatkan jälkeen päätin ottaa turilaat taas hihnoihin kiinni, kun vaikutti että joissain lenkin varrella olevissa taloissa oli kesäasukkaita ja mahdollisesti pikkuihmisiä. Ei tulisi sitten turhia kohtaamisia puolin eikä toisin. Jälkeenpäin ajateltuna siinä oli varmasti johdatusta.

Olisikohan koirat olleet kiinni noin sadan metrin matkan ajan, kun vaihteeksi tien vierustalla hiiviskeli kissa. Järkevä lukija voi jo vähän aavistella mitä sitten tapahtui. Olin myöhässä jälleen kerran ja Tunturi sai jo toisen lujuus- ja kestotestin samalle päivälle. Edelleenkään ei tien vierustoilla ollut kameroita – onneksi. Mutta jos joku naapureista sattui tapauksen näkemään, niin eivät varmasti uskoneet todeksi ja senpä takia en ole siitä kuullut kenenkään mitään mainitsevan. Mutta ainakin kuvainnollisesti Tunturin takapyörän rumpu sauhusi jarrutuksen voimasta. Ja nyt vakaus ei ollut enää niin lujaa, koska valjakko näki kissan menevän pellolle. Myös Tunturin ohjaustanko sai osansa testistä sekä maalaisen tasapainokyvykkyys. Nimittäin edestä tai takaa katsottuna olisi voinut nähdä kuinka kellallaan maalainen itse oli maan vetovoimaan ja tasapainoon nähden. Mutta ei silti lähelläkään kaatumista. Se on aika uskomaton tunne olla suomalaisella hiekkatiellä asennossa, joita yleensä koetaan huvipuistoissa tai avaruusaluksissa. Eli täysin painovoimaa uhmaavassa asennossa. Pikkuisen alkoi pelottaa, että mikä on hiekkatien ja renkaiden välisen kitkan suuruus ja kuinka siinä lopullisesti käy.

Ilmeisesti päivän ensimmäin spurtti vei koirilta parhaimmain terän ja maalaisen onneksi ja terveyden säilymiseksi pääsin kyseiseltä lenkiltä kotiin. Mutta en koskaan ennen sitä enkä sen jälkeen ole kahden ja puolen kilometrin matkaa tehnyt koirien kanssa niin lyhyessä ajassa. Eikä ole varmasti kukaan muukaan.
Tapahtuiko tässä oppimista? Maalaisen tai koirien osalta. Epäilen vahvasti sitäkin asiaa. Nimittäin edelleen käyn välillä lenkillä pyörällä ja koirat on parihihnoissa kiinni. Aina välillä puskista menee tai tulee jänis tai kissa. Mutta ehkä sitten kuitenkin on ihan hiukkasen tullut viisautta lisää. Nimittäin spurtit ovat lyhyempiä – ehkä äkäisempiä – ja innostus laantuu melko pian, kun kohde häviää näkyvistä. Ja se kuulkaa häviää nopeasti sen valjakon nähdessään.

Maalaisesta voidaan olla montaa mieltä mutta ilmeisesti täydellisen pipipään maineen saa vain, kun tämän edellä kerrotun toistaa talvella. Kyllä. Tapaan käydä pyörällä lenkillä myös talvella, jos keli antaa myöten. Eli silloin kun lunta ei ole liikaa ja liukkaus on vielä kohtuullista. Mutta ainoastaan kesäkelillä olen pari kertaa killotanut selälläni ojassa tahi heinäpellolla.

 

Julkaistu Valkoturkki -lehdessä 17.9.2015

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *