Maalainen itsessään toisille

Maalaisen ystäviä

Maalaisen ystäviä

Maalainen. Tuo mystinen, tumma, eriskummajainen, ajatuksia ja sanontoja kumpuava henkilö, mies, pakinoitsija. Kuka onkaan hän, pääseekö ajatuksesta koskaan kiinni. Se jäänee nähtäväksi. Tai mahdollisesti koettavaksi.

Koirien kasvattaminen on antoisaa. Ei ollenkaan taloudellisesti, mutta muutoin, kyllä. Sitäkin enemmän. Pääsee kurkistamaan muiden ihmisten elämiin. Tutustumaan uusiin ihmisiin, perheisiin, henkilöihin, monenlaisella tavalla. Kuten Maalaiseen ja hänen Rouvaansa.

Rouvahan oli, tavoilleen tavanomaisesti, tehnyt vakaan, ja viisaan, päätöksen hankkia koira.  Asjalle oli saatu koijattua Maalaisen lupa, kuten yleensäkin. Harmi, ettei siihen aikaan, vuosikymmen sitten, harrastettu näin aktiivisesti kuvausta, itsensä ja toisten, älykkäillä puhe-elimillä. Koska olisi ollut se, vallan mainio kuvan paikka, kun Maalainen ilmestyttyään ahtaan kennelasuntomme ovelle, suoranaisesti lamaantui siihen paikkaan. Vain silmät mahtoivat liikkua edestakaisin ihmetellessään moista elämää ja kauhistusta. Siinä jähmettyneessä hetkessä mietin, kumpiko mahtaa karata ensin avoimesta ovesta, kyseinen Maalainen, vaiko koiramme.

Arvostettujen koirien kasvattajat tarvitsevat ympärilleen tukijoukkoja. Niitä pahaa aavistamattomia, luotettavia, yhteistyökykyisiä. Kasvattaja mielellään pestaa joukkioonsa varteenotettavaksi katsomansa henkilöt, kuten tässä tapauksessa Maalaiset. Näin maalle muutti sijoituskoira. Tietämättä ehkä, todennäköisesti, mitä saisivat kaupan päälle. Niin, se lienee alku, uskallanko sanoa, ystävyydellemme. Kiitos siitä, jo tässäkin vaiheessa.

Rouva kertoi Maalaisen olevan hiljainen, vähäpuheinen. Nyt luitte väärin, siinä ei lue vähäpukeinen, vaikka taannoin on siitäkin asjasta kiistelty. Pukeeko Maalainen housut jalkaansa, vaiko ei. Kuka sekin jätettiin ratkaisemaan, selvittämään, päättämään. Tietysti kasvattaja. Jota onneksi, lähes kaikki, ymmärtävät kuunnella, ja uskoa. Ainakin näennäisesti. Maalaisen tuntevat toki tietävät, että sanojen määrä on vakio. Niitä ei ole soveliasta tuhlata, eikä ylenkäyttää. Tämä on kasvattajallekin iskostunut mieleen jo muinaisen äidinkielen opettajan toimesta. Puhuminen hopeaa. Vaikeneminen kultaa. Arvometalleja ei ole näkynyt, mutta ohjenuorana tätä on noudatettu. Mutta, koska sanojen määrä on vakio, nyt niitä nuorena pidäteltyjä saattaa tulla. Liikaakin.

Useimmille on selvää, tai selviää melko piakkoin, karun kauniilla tavalla, että koiria jostain syystä, tulee useimmiten toinenkin. Ehkä kolmaskin. Neljäs. Ja sen jälkeen, ei kukaan pidä enää lukua, kuin satunnaisesti. Näin se kävi tietysti Maalaisillekin. Kasvattaja myhäilee tyytyväisyyttään.

Peräkkäin

Peräkkäin

Mutta, palatakseni Maalaiseen itseensä. Maalainenhan tykkää ajaa autoilla. Hyvillä sellaisilla. Ja vuorovastoin, autot tykkäävät, kun niillä ajetaan. Sanomattakin selvää, tämä. Jälleen koijarimainen kasvattaja ottaa tilaisuudesta vaarin, tai autokyydin, hyvin mielellään, parhaassa seurassa. Milloin näyttelyyn, tai vaikkapa astutusreissulle. Mahdollisimman kauas. Kuten esimerkiksi Saksaan, tai Norjaan, monta erinäistä, hauskaa kertaa. Joskus reissut ovat niin antoisia, että kotomaahan palatessa voi herätä kysmys, puhuuko Maalainen suomea ollenkaan. Niin sopeutuvainen, on Maalainen.

Kaikki autothan eivät kuitenkaan kelpaa, laatutietoiselle Maalaiselle, jota myös Lumijoen Vataseksi ansiokkaasti kutsutaan. Mutta jossain vaiheessa, Maalainen alkoi ymmärtää asjoita, kuten professorienkin mieltymystä, autoihin. Uskallan veikata, että tässäkin asjassa on kasvattajalla tietynlainen aikaansaannos, painostus, vihjailu ollut. Eikähän se lopu, vieläkään.

Tietääkö moni Maalaisten laulun lahjoista? Satunnaiset matkaajat takapenkillä, useimmiten. Tulkintoja, täydellä sydämellä, ja vireellä. Muutoinkin Maalainen ymmärtää laatumusiikin päälle, lähes aina. Ja on oppivainen, kuulemaan, kokemaan uutta, parhautta. Konsertteja, elämyksiä. Puhumattakaan vaaratilanteita aiheuttavista Nahkahousuista. Ja että hiukset vaan kasvaa, kiharoita, tummia. Ei ollenkaan harmaita, sitä se ilo saattaa edesauttaa. Jommin päin.

Innokkaana autoilijana tunnettu Maalainen osaa myös lentää. Omituisella härvelillä, korkealla ja komeasti, ylös ja alas ja sivuttain, ja taaksepäin. Jos joku ei vielä ole tutustunut Maalaisen upeisiin, tunteita herättäviin, taidokkaisiin videokuvauksiin, uskomattomalla tyylitajulla, sellaista ei voi ymmärtää. Hävetköön hän! Kaikkihan kuitenkin onneksi ovat. Täytyy sanoa, että kasvattaja on suorastaan fani. Maalaisesta on tullut idoli.

Syyskesällä Maalainen paljastui, salaa, avoimesti, huomaamatta tunteelliseksi mieheksi. Ikävät surulliset asiat aiheuttavat tuskaa, suurta myötätuntoa, ahdistusta, kyyneliä. Kasvattajan patoumat purkautuivat, samassa puristavassa tuskassa. Arvostus Maalaista kohtaan kasvoi, syvemmäksi. Kuinka tähän oli tultu. Kaipausta, tunnetta kaikessa kauneudessaan ja kamaluudessaan.

Maalaiset matkailee

Maalaiset matkailee

Maalainen aiheuttaa erikoisia tuntemuksia. Silmät sikkuralla, itkusta tai naurusta. Joskus molemmista. Yhtä aikaa. Syystä jos toisesta, tai muuten vaan. Saattaa pudota helposti, vaikkapa liukkaalta nahkasoffalta, tai tuolilta, joka ei ole edes liukas, eikä kellallaan. Maalainen myös saattaa vaikuttaa tajunnanvirtaan, poikkeavasti. Varokaa siis juomasta samasta vesilasista. Maalaisen aivoitukset voivat jakaantua, omaan päähän. Saa vaikutteita, onko se eduksi. Voi vain päätellä.

Mutta, siitäkin huolimatta, tai juurikin siksi, haluan toivottaa Ponnea Maalaisen hersyvän plokin kymmenvuotiselle uralle. Lisää naurunpyrskähdyksiä ja aivoituksia seurannee, halusimmepa tai emme. Joten toivotan hyvää jatkoa, jos oma ei riitä.

Täti
29.9.2015