Päättyy

Silloin oli ihan tavallinen päivä. Luullakseni. En voi sitä muistaa vaikka yrittänyt olen. Seitsemän vuotta. Vastustin ja ahdistuin. Valitin ja mökötin. En tykännyt ollenkaan. Meille oli tullut muutama vuosi aikaisemmin ensimmäinen koira. Tai minulle se oli ensimmäinen. Olen enemmän kissaihmisiä. Olin ainakin. En voinut millään ymmärtää miksi pitää olla toinen koira. Eikä edes oma. Jonkun toisen. Oli meillä ollut hoitokoira aikaisemminkin. Collie joka oli yhtä vaikea kuin nukkua aamulla pitkään tai jutella joutavia työajalla. Mutta että kaksi koiraa yhtäaikaa. Ei semmoinen sovi ollenkaan. Ahdistus, tuska ja ylenpalttinen vastustelu.

Ensimmäinen valkoinen oli omanlaisensa. Ja on vieläkin. Vanhuudenhöppänä nykyään mutta yhtä helppo kuin edesmennyt colliekin. Toinen valkoinen oli jotain muuta. Jotain erikoista. Jotain vaikeaa ja hankalaa. Mutta siksi niin erityinen. Tykkäsi lapsista esimerkiksi niin paljon, että halusi maistaa heitä. Pelkkä haistelu riittänyt mihinkään. Mutta koska maistelun saimme onneksi kitkettyä nopeasti pois, jäi jäljelle pelkkien voileipien maistelu. Suoraan lapsen kädestä. Vieraille oli vähän haastavaa kertoa miksi näin tapahtui. Parhain päin kuitenkin selitimme. Omasta mielestämme. Mutta koirakin muuttuu. Loppujen lopuksi se halusi olla lasten lähellä suojellakseen heitä.

Sitäkin on vaikea muistaa milloin hoitokoirasta tuli koko eläinlaumamme pomo. Se vain tapahtui ja yhtäkkiä huomasimme, että muut koirat (kyllä, siinä vaiheessa olin jo niin pahasti tappiolla, että koiria oli yhteensä neljä. Kissojen lisäksi.) vain tottelivat. Tekivät justiinsa niin kuin pomo käski. Eihän se aina käskenyt mutta aina välillä. Vieraiden tullessa taloon, ruoka-aikana, autoon mennessä, autosta pois tullessa jne. Tämmöinen eläimistä mitään tietämätönkin huomaa vieressä eläessä, että kyllä niillä elukoilla vaan on omat sääntönsä ja ne noudattaa niitä. Paljon paremmin kuin me ihmiset. Harmillisen paljon paremmin.

 

helmi_sarja1

 

Ensinnäkin ihminen unohtaa, tuppaa unohtamaan, venyttää aikatauluja, muuttaa aikatauluja, tekee poikkeuksen poikkeuksia. Eläin ei koskaan. Eikä hoidokkimme ja myöhemmin meidän koiraksi virallisestikin muuttaneen mieli ja ajatus voinut käsittää, että joku asia on muuttunut. Jos pysyvästi, niin siihen kyllä sopeutuu mutta ei sitä ymmärrä. Jos väliaikaisesti, niin se on hulluutta, joka pitäisi ihmisestä kitkeä täysin. Kuten esimerkiksi ruoka-aika. Se on aina ilta- tai aamulenkin jälkeen. Oli lenkki mihin aikaan tahansa. Vaikka ruoka olisi annettu klo 18 ja lenkki tehty klo 21, niin lenkin jälkeen pitäisi saada ruokaa. Vaatimalla vaadittiin. Onneksi ihmisellä on järki päässä. Ainakin joskus. Joillakin. Ja vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, että 3-4 kertaa päivässä annettaisiin ruokaa. Paitsi ehkä pari kertaa.

Jos auton käänsi pihassa tai avasi edes autotallin oven se tarkoitti, että kohta lähdetään jonnekin. Autolla. Ei tietenkään aina lähdetty mutta eihän sitä voi eläimen mieli käsittää, että miksi juuri nyt ei lähdetä. Koska matkustaminen on mukavaa ja näkee maisemoita. Uusia ja ihmeellisiä. Lähellä ja kaukana. Jos hutlarin avasi mistä syystä tahansa eikä erikseen kieltänyt, siellä oli aina yksi ja sama koira. Odottamassa lähtöä. Ja kun lähdettiin, koskaan ei tarvinnut houkutella, että mennään nyt. Ei koskaan.

Kerran ajoimme pitkän rupeaman Etelä-Suomeen. Piti oikein tarkistaa mutta kolme tuntia Pomo jaksoi istua ja katsella maisemia. Muut olivat nukkuneet – no, kolme tuntia. Aamulla ennen lähtöä oli tehty kunnon lenkki ja syöty hyvin, joten uni maittoi. Paitsi yhdelle. Mitään ei voi jättää näkemättä. Varsinkaan kävelyteillä tai tienvierustoilla kulkevia muita koiria. Jos vauhti oli yli 60 km/h, niin kaikki hyvin. Jos vauhti sen alle, asiat ei niin hyvin. Matkustamossa. Mitä hitaampi vauhti, sen enemmän koiria pystyssä ja sen helpommin huomaa muut koirat tien vierustoilla. Ja kun näkee vieraan koiran, pitää haukkua. Kovaa. Ja koska muut koirat on jo hereillä siinä vaiheessa, niin haukunta moninkertaistui. Tämä ei tainnut lakata koskaan. Enkä ymmärrä miksi. Onneksi kaikkea ei tarvitse ymmärtää.

Töistä tullessa ja tarhasta koiria pois päästettäessä meteli oli yleensä melkoinen. Vastaanottokomitea. Mutta Pomo oli se, joka piti lauman koossa. Järjestyksessä. Ei tarhan ovesta sentään miten sattuu kuljettu. Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki yhtäaikaa yrittäisi. Katastrofi tietenkin. Ja sisälle päästyä yksi tietty koira oli aina ensimmäisenä tietyn keittiönkaapin edessä. Katsoi minua, katsoi kaappia, katsoi minua, katsoi kaappia, katsoi minua. Siinä kohtaa ei voinut hidastella. Ei sen takia, että jollakin oli kiire vaan sen takia, että se oli niin vaikuttavaa. Kuinka eläin voi ollakin niin reppanan näköinen ja vaativa yhtäaikaa. Ja vielä niin höpsön mukavalla tavalla. Nainen kirjoittaisi rakastettavalla tavalla. No, täytyy myöntää, että rakastettavalla tavalla. Eläinkaapista annettiin sitten pienet purutikut jokaiselle. Tietysti tietylle ensin. Jos ei ollut tikkuja, piti jotain antaa. Kuivaa näkkäriä, ruisleipää, pullanjämää, mitä tahansa. Jos mitään ei antanut, se oli loppuilta mökötystä. Eikä minun puolelta ollenkaan.

Lenkillä neljä koiraa kirmasi vapaasti. Yleensä. Hihnalenkeillä taajamassa kirmasi neljä koiraa ja taluttaja. Tai jotain sinne päin. Kaksi nuorinta aina ties missä, vanhin jossain lähistöllä ja Pomo lähellä. Näköetäisyydellä. Ja vähän väliä vilkaisu taakse, että tulenko vielä. Joskus silloin tällöin sattui niinkin, että hajut ja metsän äänet veivät mennessään mutta kyllä niiltäkin retkiltä takaisin tultiin. Kerran lähti nuorin ja Pomo tien vierestä lähteneen teeren perään. Niin nopeasti, että siinä olisi aventadorit, veyronit ja ämmävitoset hyvinkin olleet kakkosia. Hetken huutelimme mutta turhaahan se on. Koiran omistajat tietävät sen, että villieläimen perään lähtenyt ei huudoilla palaa. Kohta kuului metsästä vinkaisu. Säikähdimme, että käärmekö vai kiveenosuma. Hetken kuluttua rytinää ja ryskettä, kun ensin tulee nuorin ja sitten Pomo metsästä. Jotain suussaan roikottaen. Jäniksen alku suussa. Jänisparka. Varmasti kuoli jo säikähdyksestä mutta viimeistään sitten, kun niskoista kiinni otettiin. Hirveällä karjumisella ja nuhtelulla Pomo päästi saaliistaan irti. Mahtoi ihmetellä, että miksi ollaan niin vihaisia, kun toi saaliin näytille. Eihän kissaakaan saa moittia siitä, että hiiriä tuo portaille. Se on kissaeläimen osoitus omistajalleen, että välittää omistajastaan. Vaikka ei kukaan kissoja omista. Ne omistavat meidät.

 

helmi_sarja3

 

Kesäisin ”yksityisellä” uimarannalla koirat viettivät aikaansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Eli syömällä kaiken rantaan ajautuneen. Hylkeidenraadot, kuolleet kalat, kuolleet linnut, ihmisten eväsjätteet ja muut epämääräiset puistatukset. Uimaan mennessä piti kahlata 20-200 metriä riittävän uimasyvyyden saavuttamiseksi. Oma vartiokoiramme ei jättänyt meitä silloinkaan. Kahlasi niin pitkään perässä kun tassut ottivat pohjaan. Ja sitten ui päälle. Sen verran kyllä järkeä päässä, ettei lähtenyt ihan mahdottomia matkoja tulemaan perässä. Jäi sitten haukkumaan, että ”hukkumaan ette sitten ala, kuka minua sitten hoitaa”.

Hoitokoirana päällikkömme oli vallan kranttu. Puolin ja toisin. Jonnekin (useimpiin) paikkoihin sitä ei voinut viedä luonteensa vuoksi mutta kun löysimme sopivan hoitopaikan, kaikki olivat mitä tyytyväisimpiä. Niin koirat, isännät kuin hoitajatkin. Eräässäkin paikassa Pomoa olisi pidetty yliajallakin vaikka kuinka kauan. Piti kuulemma heidänkin laumansa järjestyksessä. Ja jopa leikki. Kotona ei ollut muiden koirien kanssa leikkijäksi. Ei ilmeisesti päällikköroolin takia voinut sellaista tehdä. Tälläisille hoitopaikoille olemme ikuisesti kiitollisia.

Välillä koiria pitää pestä. Kastuminen on paksukarvaiselle koiralle jonkun sortin kynnyskysymys välillä. Mutta pesuvaiheen jälkeen kuivatus oli päällikön kanssa jokseenkin ihmeellistä. Vaikka fööni huutaa niin, että Peltorit halkeaa, ei se näyttänyt sitä vaivaavan. Kaikista hauskinta oli se, kun muiden koirien vuorolla yritti tulla aina uudestaan ja uudestaan kuivattavaksi. Mikäköhän siinäkin oli.

Iltaisin nukkumaan mennessä koiramme käyvät yleensä sängyn vieressä paijattavana. Kuka enemmän ja kuka vähemmän. Yksi kävi aina. Paitsi jos nukkumaanmenoaika oli jo mennyt. Eli tulimme liian myöhään nukkumaan. Pomo meni yksin makuuhuoneeseen ja otti oman paikkansa. Aikataulut pitää koirien kanssa aina. Vaikka ihmiset ei aikataulua pitäisikään.

helmi1

Yhtenä kesäisenä viikonloppuna saimme yhteisen vapaan aikaiseksi. Jätimme kissat talovahdin kanssa pitämään tötteröä pystyssä ja lähdimme kohti lounasta. Olin varannut mökin yhdeksi yöksi ja sitä ennen ihmettelimme Keski-Pohjanmaan ja ruotsinkielisen rannikon elämää. Sekin on erilaista. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Yhdellä pissatustauolla poimimme vallan suuria mustikoita metsästä. No, kuka poimi ja kuka söi suoraan puskasta. Ihan sama, hyviä olivat. Tietöitä oli enemmän kuin laki sallii. Iltalenkillä kävimme jossain merkillisen hyttyspuskassa ja suoraan suopursujen kautta takaisin autolle. Mitä nyt välissä Pomo pulikoi kuralammikossa. Tietenkin. Koska vesi ei koskaan ollut mikään este. Vanhukselle enemmänkin, kun nuorena putosi Simojokeen. Illalla saunoimme ja ihmettelimme hienosti entisöidyn mökin ominaisuuksia. Sen jälkeen kaikki muuttui.

Yöllä rouva herätti, että Helmillä ei kaikki ole hyvin. Valittaa, yrittää oksentaa ja ulostaa. Mitään ei tule mistään. Minä unenpöpperössä soittamaan päivystävälle eläinlääkärille. Väärä piiri. Sitten toiselle. Ohjeeksi sain ajaa jonnekin Närpiöön. Pimeässä elokuun yössä nappasimme muut koirat takahutlariin ja autoimme Helmin takapenkille. Sitten sataakuuttakymppiä kohti eläinlääkäriä. Taivas oli pilvetön ja yö tyyni. Tähtikirkas taivas ja kuunsirppi. Aivan uskomattoman kaunis loppukesän yö. Eläinlääkäri tuli jonkin ajan kuluttua ja heti auton oven aukaistuaan sanoi ne pahimmat mahdolliset sanat: ”Ei mitään tehtävissä”.

Voin vieläkin tuntea paksun karvan sormissani, katseen auton vieressä odottaessa, tuoksun nenässäni, kuulla kuorsauksen yön pimeydessä ja tyhjän vesikupin kolistelun keittiössä.

Et koskaan unohdu.

 

Julkaistu Valkoturkki-lehdessä 17.6.2016