Voo-o-ou, voo-o-ou

Kauan, kauan sitten, kun maailma oli sillä tavalla parempi paikka elää, että televisiokanavia oli Suomessa tasan kaksi, olimme vallan tyytyväisiä siihen, että saimme paukutettua kuuloelimiimme parhaita iskelmiä ja suomirockia myös autossa, mökillä tai vaikka työpaikalla. Etenkään rokkia ei juuri koskaan kuulunut radiosta eikä – taivas varjele – myöskään televisiosta, eikä kaikilla ollut varaa levysoittimeen saati lp-levyihin, joten tarvittiin muita konsteja musiikista nauttimiseksi. Onneksi apuun tuli Philips.

1960-luvun alussa hollantilaiset kehittivät C-kasetin. Lähes kuolemattomaksi osoittautuneen kapistuksen, jonka myyntikäyrät ovat parina viime vuonna olleet nousussa. Toissavuonna myytiin yksi ja viime vuonna kaksi.

Kuinka ihmeessä tuosta vouvaavasta, kohinaisesta, jumittuvasta ja epäseksikkäästi muotoillusta muovikotelosta tuli niin suosittu? Ensinnäkin tuo rumuudessaan lähes taidetta lähestyvä kapistus oli halpa tehdä, eli se oli myös halpa ostaa. Ja voi sitä autuutta, kun kasetille pystyi suorastaan naurettavan helposti tallentamaan omat suosikkiohjelmansa ja –musiikkinsa suoraan radiosta. Tai ihan mitä tahansa, jos oli edistyksellinen ja omisti mikrofonin.

C-kasetin kulta-aika osui 1970- ja 1980-luvuille. Kasarilla Sony räjäytti pankin ja aiheutti lähestulkoon C-kasettihysterian. Niille, joille sana Walkman tarkoittaa vain kävelymiestä niin kerrottakoon, ettei olisi podeja ja toucheja hassuine nappikuulokkeineen ilman Sonyn Walkmania. C-kasetti sopi siihen täydellisesti, kuin sukka jalkaan tai hanska käteen. Nyt kasetteja saattoi kuunnella ihan missä tahansa. Tietysti vouvaavana, kohisevana ja ajoittain jumiutuvana, mutta epäseksikkyys katosi yhtäkkiä tyystin. Tyyppi ei ollut mitään, jos ei omistanut korvalappustereoita ja siinä hittikasettia pyörimässä. Kunnon hifistit tietysti nauhoittivat suosikkinsa uskomattomilla stereofonisilla laitteistoillaan suoraan lp-levyltä kasettidekin avulla itse ostetulle 60- tai 90-minuutin kromi- tai metallinauhoille. Silloin ei osattu vielä puhua ”rippaamisesta”. Rautanauhat olivat proletavaraa ja kunnon hifistit karttoivat niitä kuin ruttoa.

Juhannuksena matkalla mummolaan jotkut kasetit saattoivat aiheuttaa närkästystä ja ristiriitoja varsinkin etupenkin ja takapenkin välillä. Jossain vaiheessa joku suuttui ja nappasi kasetin pois autosoittimesta ja nakkasi sen kojelaudan päälle. Siinä se saattoi unhoittuneena maata tovin jos toisenkin. Seuraavana jouluna mummolaan mennessä joku otti sen samaisen, muoveiltaan hieman kellertyneen kasetin ja laittoi soimaan. Ja kas, vain hiukan enemmän kohinaa, mutta Europen The final countdown ja A-han Take on me soivat ihan yhtä kauniisti kuin ennenkin. Uskomaton kapistus kertakaikkiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *