Koppi

Vanhoja – tai ei nyt niin vanhojakaan – amerikkalaisia elokuvia katsellessa sitä välillä ihmettelee, että tässä rainassa on jotain kummallista. Sitten jossain vaiheessa se valkenee: kännykkä. Niitä ei ole. Jokaisen kadunkulman liepeillä, huoltoasemilla, bussiterminaaleissa ja metroasemilla on sen sijaan tajuttoman pitkä rivi yleisöpuhelimia. Suurinta osaa niistä peittää ylt’ympäriinsä jokin äärimmäisen epäilyttävä töhnä. Puhtaana ovat säilyneet lähinnä ne yksilöt, joista puuttuu valintalevy, luuri tai jotain muuta oleellista.

Puhelinkopin tärkein tehtävä oli muinoin olla vandalismin kohteena. Sitä saattoi käyttää myös hätäpuheluiden soittamiseen, jos kopissa oli puhelin tai puhelimen sattuessa olemaan paikalla, se oli jotakuinkin ehjä. Pienet hakkerinalut osasivat soittaa ilmaisia puheluita yritys-erehdys-menetelmän avulla. Suuressa Amerikassa kerrotaan olleen sellainen hakkeri, joka soitti ihan minne vaan ja milloin tahansa vaikka kuinka pitkiä puheluita. Kerrotaan hänen jopa sotkeneen vihellyksillään valtion tietokonejärjestelmiä. Silloin näet koneet olivat toisissaan kiinni puhelinverkon, eikä suinkaan tietoverkon, välityksellä. Puhelinkopin toiseksi tärkein tehtävä historiassa oli olla Clark Kentin vaatteidenvaihtopaikka.

Niinä harvoina hetkinä, kun jostain löytyi toimiva puhelin (kopista), koneelle piti syöttää rahaa erinäisissä muodoissa, jotta yhteyden seurustelukumppaniin sai muodostettua. Nolla-nolla-nollaan saattoi soittaa ilmaiseksikin, mutta juttukumppanin löytäminen sieltä oli hieman haastavampaa. Yleisesti ottaen nämä valintalevypuhelimet ja myöhemmin näppäinpuhelimet ahtoivat kitusiinsa markkoja ja sen osia tarpeellisen tahi tarpeettoman määrän. Taskussa piti siis olla kolikoita, jos aikoi yhteyksiä ottaa ja mahdollisen yhteyden ylläpitäminen maksoi sitä enemmän, mitä kauemmas soitettiin. Myöhempien aikojen yleisöpuhelimissa saattoi käyttää puhelinkortteja tai esimerkiksi lentoasemilla jopa luottokortteja. Joihinkin edistyksellisiin puhelimiin saattoi soittaa jostain toisaalta, jolloin markkojen ahtaminen jäi vähemmälle ja puheen lomassa saattoi keskittyä selailemaan puhelinluettelon keltaista sivua ja karttaosion sisällysluetteloa. Mahdollisesti myös taiteellisia piirroksia, raaputuksia, veistoksia ja maalauksia sekä muita iljettävyyksiä kopin sisäpinnoilla.

Puhelinkoppien elinkaaren loppupää alkoi häämöttää 1980-luvun lopulle tultaessa. Sellaiset yritykset kuin Motorola, Nokia ja Ericsson kukin tahoillaan siirsivät kopperoiset eläkeputkeen kukin omalla näkemyksellään matkapuhelimesta. Nyt nuo kadunkulmiemme, tienvarsiemme ja terminaaliemme koristukset ovat muisto vain. 1990-luvun lopussa alkoi koppien saattohoito ja viimeisenä suomalaisena yrityksenä Elisa Oyj lopetti viimeisen puhelinkioskinsa vuonna 2007.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *