Hyvä ajatus on sellainen, jota luulee ensin omaksi.

Tämä on epämääräisten äpöstysten säilö. Kaiken turhan tiedon ja käsittämättömän jappasun sekä huudon tyyssija. Juttuja koirista, maalaisuudesta, autoista, liikenteestä ja linkkejä audiovisuaalisiin tuotoksiin. Lähinnä omiin. Lisäksi kaikki sivuilla mainittu ja sanottu pätee edelleen.

Pahat pojat

Olen tainnut joskus mainita, ikään kuin ohimennen, että maalainen on iMies. Tai iMaalainen. Puhelimena iLuuri ja tietämyskoneina saman valmistajan laitteita. Siinä sivussa on sitten tullut hankittua myös laitteisiin palveluita. Pari nyt vain aluksi. Minähän olen perheemme suurkuluttaja, musiikissa. Isossa mittakaavassa tietenkin vain vähäpätöinen harrastelijan puuhastelija, amatööri. Mutta kun taannoin muutama vuosi sitten Steve Jobs lanseerasi AppleMusicin, otin sen välittömästi käyttöön. Olin näet tutustunut musiikin striimauspalveluihin jo aikaisemmin Spotifyn avulla (se ilmaisversio) ja totesin, että tämä on mun juttu.

AppleMusic-palvelussa sanotaan olevan 60 miljoonaa kappaletta. Äkkinäisellä laskutoimituksella menisi hetken aikaa, kun kuuntelisi kaikki – vasemmasta laidasta alkaen. Keskimääräisellä kolmen minuutin kappalepituudella siihen menisi vain reilut 340 vuotta. Ei pal mittää. Jonain päivänä vielä aloitan… Palveluhan on tietysti maksullinen mutta vain kympin kuussa – eikä mitään maassa. Se on tarjontaan nähden varsin kohtuullinen hinta. Olen kuitenkin ystäväni neuvosta ottanut vaarin ja alkanut maksimoida saamani hyödyn maksamaani hintaan nähden. Koitan siis vähintään kerran kuussa (enkä edelleenkään koskaan maassa) kuunnella kokonaisen levyn, tai tässä tapauksessa striimatun albumin, jota en ole koskaan aikaisemmin kuunnellut. Siis suomeksi sanottuna uuden – tai maalaiselle uuden – levyn. Levytyshän voi toki olla vanhakin. Ja valitettavan usein maalaisen kohdalla käy juuri niin.

Kuunteluhistorian perusteella ohjelma ehdottelee maalaiselle sitten kaikkea jännää. Vähemmän jännääkin, suorastaan pelottavan puistattavaa joskus. Ja kun erehtyy näitä suosituksia sitten kuuntelemaan, niin timcook (AppleMusic) ehdottelee lisää ”suosituksia”. Ja kierre on valmis. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Minulla on muutama harva tosiystävä. Tosiystävyyden tunnistaa siitä, että heidän kanssaan voi puhua mistä vaan, koska vaan ja voi heittää ystävällismielistä herjaa, eikä kaveri tai ystävä ole tästä kuin iloinen. Siis puolin ja toisin voi vähän ns. annatella mutta siis ystävänä ja ystävällismielisesti. Niin että ystävä tykkää siitä ja minäkin tykkään. Kun vähän ”ojennetaan”. Sitä melkein odottaakin aina välillä. Tälläisen tosiystävyyden pieniin nyansseihin kuuluu myös se, että kaverille suositellaan mitä erikoisempia asioita. Tosissaan mutta tietäen että se voi parhaimmassa (pahimmassa) jopa toteuttaa suositeltavan asian. Niin maalaisellekin kävi tänään. Jälleen kerran.

Sain ihan ohimennen vinkin tai minulle suorastaan päin näköä se sanottiin, että kuuntelepa BBB:tä. Tai ei oikeastaan sanottu. Mutta annettiin ymmärtää. Että kuuntele, koska hänkin kuuntelee. Avataanpa nykynuorisolle ja varttuneemmalle väelle BBB = Bad Boys Blue. Ja jätän sitten kotitehtäväksi kauhistua, järkyttyä, innostua ja masentua tai vaihtoehtoisesti kuunnella tuotannosta ainakin puolet. Niin kuin maalainen teki. Ja voin kuvitella, mitä timcook (AppleMusic) mulle huomenna ehdottelee. Se ei saata olla poikain kuunneltavaa juuri ollenkaan. Vastapainoksi olen kuunnellut Hans Zimmeriä suurella volyymilla. Monta kertaa.

Paluu tulevaisuuteen

Tässä yksi päivä olin aamukahvilla työpaikalla ja jostain syystä siihen tupsahti sitten tuttava, työkaveri tai erittäin hyvä tyyppi. Voisi varmaan luonnehtia kaikiksi noiksi. Tämä erittäin kovaääninen kaveri on varsin tekniksorientoitunut ja puheemme sitten seilaisivat melko teknisissä asioissa. Kunnes jostain syystä sitten mainittiin MikroBitti (artikkelin lopussa on linkkilista tässä jaarituksessa esiintyneisiin aiheisiin, nimiin ja muihin tuntemattomuuksiin). MikroBitti tai tuttavallisesti bitti on 80-luvun puolivälin paikkeilla ilmestymisen aloittanut lehti, jonka jokainen maalaisen tyyppinen henkilö tuntee. Keskustelumme päättyi tai jatkui sitten siihen, että bitti on roskaa ja ainut oikea lehti on Skrolli. Johon sitten kävin tutustumassa paikallisessa kirjastossa. Sen jälkeen kun kovaääninen kaveri oli poistunut.

Paikallinen kirjasto on siitä jännä paikka, että siellä on kaikki. Ja kun sanon kaikki, niin tarkoitan, että kaikki tässä maassa vuodesta 1981 lähtien painettu kirjallinen aineisto. Se ei ole kovin vähän se. Sitäkin aikaisemmin painettua materiaalia on toki myös. Miksi siellä on kaikki? Koska vapaakappaleoikeus (kts. tekstin lopusta). Nonii, löytyi siis ihan tavallisesta lehtihyllystä Skrolli ja selailin paria numeroa siinä sitten – joutessani. Ja meinasi tulla eli mennä roska silmään. Kun siinä hyvin voimallisesti maalainen vietiin menneisyyteen. Oli vanhoja hyviä juttuja, msx:ää, kuusnepaa ja ataria sekä ohjelmalistauksia. Oijoi. Ihan tekisi mieli basicilla vääntää joku turhanpäiväinen koodi. Piti vääntäytyä takaisin paikasta, jossa on kaikki. Ja palata nykyisyyteen. Kohtaamaan todellisuus.

Todellisuudessa eläminen on paremminkin epätodellista. Tai niinhän sitä sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää. Ja siksi tässä jokin aika sitten sanoinkin ystävälleni, että en halua mitään VR:ää tai AR:ää lisätäkseni elämääni todellisuutta, koska se on niin epätodellista jo muutenkin ja haluan vapaa-ajallani harrastaa vain epätodellisuutta eli fiktiivisiä tarinoita. Koska todellisuus on niin kummallista. Epäilyttävää, mutkallista ja kaikin tavoin välillä vaikeaa.

AR ja VR on kuulemma päivän sana(t). Kävin tutustumassa AR:ään viime syksynä messuilla ja VR:ää olen testannut aikaisemmin jo. Myös sitä surullisenkuuluisaa VR:ää, jonka avulla pääsee harvalukuisille asemille silloin kuin junansuorittajalle sopii. Toisin kuin minä, joka autoilen sinne mihin olen matkalla. Mutta että elämään pitäisi lisätä lisättyä todellisuutta. Enkö minä tuossa jo äsken sanonut, että todellisuus on jo valmiiksi niin epäilyttävää, ettei siihen kannata kyllä enää mitään lisätä. Sotku siitä tulee ja härdelli, jonka purkamiseen menee ikä, terveys ja kaikki. Pitäisi olla sellaiset lisätyn EPÄtodellisuuden lasit tai tekniikka.

Mikrobitti
Skrolli
Vapaakappaleoikeus
VR
AR
MSX
Kuusnepa, C64
Atari ST

Electric

Joululomalla ehti melkein kaikenlaista. Ja sitten joutuu ihmettelemään kaikenlaista. Ja pienessä päässään ihminen ei vain aina käsitä kaikkea. Tai miksi tietysti pitäisikään, välttämättä. Kävin näet pitkästä aikaa harrastamassa ja nautiskelemassa. Tässä tapauksessa ehkä pikemminkin ”nautiskelemassa”.

Päätimme ystäväni kanssa hyvissä ajoin, että välipäivinä pitää päästä koeajolle. Siinä joulun jälkeen sitten tuli ässä hihasta, että nythän se pitää päästä koeajamaan Leaf ja/tai Ionic. Asiantuntevat tietävät jo tässä vaiheessa, että mistään Tesloista ei ole kyse ja asiaa tuntemattomat voivat käyttää googlea hakukoneita selvittääkseen maalaisen epäselvät ajatukset, aivoitukset ja päähänpistot. Suunnistimme siis heti aamusella yhdeksän jälkeen paikalliseen Nissan-liikkeeseen. Jossa myydään sitikoita, pösöjä ja seatteja. Ja kyllä niitä Nissaneitakin, ehkä.

Autotaloon astuttaessa kävi heti ilmi, että hiljaista on. Melkoiset välipäivähulinat joo. Hetken seilattuamme tuli yksi myyjä kysymään, että joko meitä palvellaan. Koska olimme Pösön vieressä, ei tuntunut loogiselta kysyä Leafia koeajoon mutta kysyimme sitten, että saako tätä kaksnollakasia täyssähkönä? Saa, joskus myöhemmin keväällä. Sillä lailla. Laahustimme takaisin esittelynissaneiden viereen ja hetken päästä tuli toinen vanhempi herrasmiesmyyjä alttiina palvelemaan. Rohkenin kysyä, että olisiko Leafia koeajettavaksi. Hän – siis Nissanmyyjä – ei ollut ihan varma. Meni kuitenkin kysymään pösömyyjältä ja tuli takaisin sanoen, että helmi-maaliskuussa. Siirryimme seuraavaan autotaloon.

Toisessa, isommassa autotalossa saimme kiertää puoli tuntia aivan rauhassa ilman häiriöitä. Ei kyllä ollut ketään jolta kysyäkään, että saisiko Ionicia koeajettavaksi. Vaikka näytti sellainen pihassa olevan. Alkoi turhauttaa. Kahviautomaatinkin olivat poistaneet. Ilmeisesti autokauppa käy hyvin? Saman konsernin toinen halli tien toisella puolella oli yhtä kuollut. Siellä sentään kysyttiin, että voiko palvella. Käytettyjen autojen rivistöä katsellessa kieltäydyimme – jälleen kerran. Mutta siellä oli sentään kahviautomaatti. Jossa teksti: Puhdista kalkkisuodatin heti! Kahvihammasta jäi kolottamaan.

Kolmas autotalo käveltiin läpi.

Neljäs autotalo pelasti meidät automaattikaputsiinolla. Josta virkistäytyneenä lähdimme kiertämään hallia. Vaihtoautorivistön vieressä (näytän ystäväni kanssa ilmeisesti enemmän käytetyn ostajalta kuin uuden hankkijalta) myyjä tuli palvelemaan. Ystäväni ollessa kysyjävuorossa myyjä iloisesti sanoi, että heillä on kaksikin erilaista täyssähköautoa. Ja johdatti meidät uusien autojen myyjän luokse. Joka ens töikseen sanoi, että ei voi palvella. Koska dellihoopee on jumissa, työpöytä ei näy, mikkää ei toimi. Aamupäivällä klo 11 siis. Vaihtoautomyyjä kirjoitti sitten koeajoluvan.

Minusta – ja tämän nyt sitten se painava, asiapitoinen ja täysin kaikenselittävä mielipide – autokauppiaiden on täysin turha huudella, että uudet autot ei mene kaupaksi. Ensinnäkin, palvelu on surkean ja mädön välimaastossa, nykyisinä ’vihreinä’ aikoina pihassa pitäisi olla pelkästään rivi sähköautoja ja paljon (no, akkuihin ei tieten materiaaleja ole kauheasti mutta ei puututa teknisiin yksityiskohtiin), huoltojen sijaisautojen tulisi olla vain sähköautoja, jotta ihmiset edes tutustuisivat joskus niihin ja tulevaisuuden potentiaalisille ostajille ei sanota, että tuletko parin kuukauden päästä uudestaan. Ja toiseksi, kuuntele(lue) tarkkaan: kukaan ja korostan kukaan omilla rahoillaan alemman keskiluokan autoa ostava täysjärkinen ihminen ei odota uutta Kia Niroa 14 kuukautta. Ei kukaan! Jos olen ostamassa Bentleytä, Maseratia tai RS6:sta, jaksaisin odottaa mutta Kiaa! Ei hyvää päivää. Ihme että niitä sopivia autoja haetaan Ruotsista tuhatmäärin. Ja ajetaan vanhoilla dieselmersuilla ja -passateilla tappiin tai asteroidiin asti.

Kia Niro. Kulkee sähköllä ja siinä on toiminteita. Koska auto on hiljainen, en pysty rengasmelulta kirjoittamaan nyt enempää. Ja vaihtakaa ne dellihoopeet oikeisiin tietokoneisiin. Toimiviin.

Viime syksynä

Syksy ja alkutalvi oli – sanotaanko sievästi – hektinen. Mutta ehdin minä vähän nautiskellakin. Ottaa omaa aikaa ja käyttää taiteellista vapauttani luovasti. Rajoitetussa ilmatilassa. Naapuri pääsi kuviin, kun minähän en mielelläni mene sellaisiin, pakottomasti. Vain käskystä ja erityisestä pyynnöstä. Silloinkin vastaan hangaten ja junkaamista harrastaen. En vain tahdo. Käskekää vain mutta en!

Naapuri oli tuotoksesta kiitollinen. Enkä minäkään täysin pettynyt ole vaikka jotain voisin toisinkin tehdä. Ääniraitaa voisin fiksata loputtomiin mutta ei sitä pakko ole kuunnella, jos ei taho.

Vuosi vai kymmenen?

Olen taas vuoden vanhempi. Voisi luulla, että kymmenenkin vuotta, vanhempi. Tai nuorempi. Olo on välillä molempia, melkein yhtäaikaa. Haipakkaa ja mahdotonta menoa välillä. Rauhoittuuko se, jää nähtäväksi. Tuntuu siis välillä siltä, että olen kohta kuusikymppinen ja toisaalta taas vajaa nelikymppinen (fingerporilaisittain saa ajatella myös). Meneehän siinä pieni maalainen sekaisin vähemmästäkin. Mikä neuvoksi?

Vuosikymmeneltä toiselle. Tai tietysti jos tarkkoja ollaan, niin vasta 2020-21 vaihtuu vuosikymmen mutta ei nyt välitetä siitä. Tekisinkö uudenvuodenlupauksen? Lupaan olla tekemättä. Siinä voi käydä ohraisesti. Mutta koska edellisen postauksen innoittamana (ja kanssakulkijoiden kannustamana) olen nyt mitä ilmeisimmin hieman taiteen suuntaan kallellaan (kellallaan), niin kai tähän vuoden lopuksi voi vielä yhden laittaa? Tä.

Jutella vois
tai olla yhdessä hiljaa
ei kaikki maailman sanat
yksikin riittää
eikä sitäkään
kun on lähellä
yksikin riittää

Katsoin

Kyllä nyt täytyy avautua – jälleen kerran. Harvakseenhan sitä on tullut huudettua tai huudeltua mutta sitten kun on asiantynkää tai asiantyngän oloista tai peräti asiantyngän aavistustakaan, niin sitten näppis laulamaan. Tai soittamaan. Maalaisen tapauksessa ehkä jopa molemmat.

Syksy on mennyt melkoisessa tuiskeessa. Enkä nyt tarkoita semmoista tuisketta ollenkaan. Maalaisten tuiske on ollut kaikkea muuta. Ehkä voisin avata remonttiakin lukijoille mutta se on vain purkamista, rakentamista, uuden laittamista ja aivan järkyttävien laskujen maksamista. Herra/rouva ossuuspankki tietysti tästä kiittää. Kun raha kiertää. Enimmäkseen väärään suuntaan kyllä. Lisäksi on tehty lyhyitä 1000 kilometrin reissuja useampaan otteeseen sinne tänne. Enimmäkseen tuonne. Yksi tuhannen kilometrin reissu toivottavasti realisoituu tässäkin plokissa aikanaan audiovisuaaliseksi tuotteeksi. Tai siis usko ja luja luottamus semmoiseen on, vielä.

Mutta otsikko kaipailee vielä selitystä, vai mitä? Tiedättehän sanonnan, että on sanojensa mittainen? Tai ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Tai nimi on enne. Tämmöisiä, mistä lie revittyjä. Tietysti Pekka Pouta on mies paikallaan tai Petri Majuri, puolustusvoimien everstiluutnantti tai Arno Kasvi, kasvitieteilijä ja ylipuutarhuri. Onhan noissa nimissä jotain runollista. Ja nyt päästään asiaan.

Viime viikolla työyhteisössämme vietimme yhteistä kehitysiltapäivää, poissa työmaalta, pitsaa syöden ja glögiä juoden. Taisimme kehittyäkin. Tai ainakin saimme ensi vuodeksi entistä enemmän mietittävää. Kehitettävää. Suunniteltavaa. Iltapäivässä oli meitä 6+1 henkilöä. Oli näet ”Ota lapsi töihin” -päivä ja yhdellä meistä oli sitten kuudesluokkalainen mukana. En tiedä mitä esimieheni oli porukasta kertonut mutta nimiä ainakin. Että siellä on herrat KK, HH, AP, HK, MP sekä tietysti PV (kansalaisten yksityisyyden suojaamiseksi nimet on muutettu). Tämä kuudesluokkalainen, kansamme toivo ja nuoruuden lähde oli kommentoinut nimeäni ilmeisen harkinnan ja pohdinnan tuloksena runolliseksi. Suorastaan runoilijan nimeksi. En malttanut tässä yhteydessä sitten kertoa, että varsinainen etunimeni on ihan toinen mitä ihmiset luulee ja sukunimikin voisi olla myös jotain muuta. Tästä riemastuneena esimieheni meinasi – tai ehkä ei pelkästään meinannut – purskauttaa fantat pitsalle. En ymmärrä miksi nimeni aiheuttaa niin paljon erilaisia reaktioita?

Mutta nimi velvoittaa:

Katsoin - katsoin uudestaan
kuinka kauniisti
silmäsi loisti - tuikki.
Vilkaisin vielä kerran
ja vastasit katseeseen
mutta käännyit pois.
Katsoin - ja yritin vielä
jos näkisin uudestaan
jos edes kerran - tai kahdesti
muistaisin ja mieleen painaisin.


Katsoin - ja uudestaan
melkein röyhkeästi
uudestaan ja uudestaan.
Odotin, että huomaat.
Huomasitkin mutta käännyit pois.
Väsytystaisteluko tästä tuli?


Katsoit - alta kulmain
mutta lämpimästi
hieman ujosti.
Sydämessäni läikähti
kyllä: lämpimästi
Huomasit ja huomasin!


Tiedät parhaat puolesi
ja todellakin näytit ne.
Kiusoitellen, arvelen.
Saat lämmön tunteen
koko huoneeseen
eikä muita huoneessa enää olekaan.


Vain me kaksi
kahdestaan.
Kaikki muut
poissa jossain, kaukana.
Ympäristön ääniä ei enää,
vain me kaksi
kahdestaan.
Katson - katson pitkään
katson ja vastaat katseeseen.
Hymysi on vastustamaton.

Kuvalähde: pixabay.com

Juokse Dione, juokse

Kävimme naapureiden kanssa vähän rannalla kesäloman viimeisiä hetkiä viettämässä. Tietysti eläintarha oli mukana ja meinasi jäädä sinne. Katsokaas kun yksi on sellainen, että vettä nähdessään (siis sellaista, jossa voi kahlata, ei vesipesuhanaa) menee veteen eikä tule pois. Ja kuten videosta voi huomata, rantaa piisaa. Tällöin syntyy kaksi ongelmaa: Ensinnäkin koiruus pääsee kauaksi ja toiseksi tuulen yläpuolelle mennessään ei kuule kutsuhuutoja ollenkaan. Tästähän seuraa se positiivinen seikka, että maalainen kävelee rannalla kilometritolkulla ja verbaalisesti kiskoo koiria takaisin lähtöruutuun.

Toinen koira – tai oikeammin sanottuna viimeisin koira (tällä hetkellä) taas juoksee kuin se kuuluisa päätön kana. Niin kuin voi videosta tietysti tarkkanäköisimmät huomata täten myös. Minulta loppui kopterista akku kesken kaiken ja lensin sentään melkein täysiä koko ajan. Eli vauhtia piisasi. Toisella akulla olisin jatkanut juoksuttamista mutta iski tekninen ongelma laitteistoon, joten koiraparka joutui ihan ilman virikkeitä juoksemaan. Ei menoa haitannut. Se hyvä puoli tuossa rantakeikassa oli, että nukkuivat sunnuntaiaamuna melkein yhdeksään. Kaikki. Se oli ruhtinaallista.

Videossa on ääniraita. Älkää minua syyttäkö. Löysin yhden vanhan tekeleen ja vähän remiksasin. Kauheaa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: