Kategoria: nainen

Katsoin

Kyllä nyt täytyy avautua – jälleen kerran. Harvakseenhan sitä on tullut huudettua tai huudeltua mutta sitten kun on asiantynkää tai asiantyngän oloista tai peräti asiantyngän aavistustakaan, niin sitten näppis laulamaan. Tai soittamaan. Maalaisen tapauksessa ehkä jopa molemmat.

Syksy on mennyt melkoisessa tuiskeessa. Enkä nyt tarkoita semmoista tuisketta ollenkaan. Maalaisten tuiske on ollut kaikkea muuta. Ehkä voisin avata remonttiakin lukijoille mutta se on vain purkamista, rakentamista, uuden laittamista ja aivan järkyttävien laskujen maksamista. Herra/rouva ossuuspankki tietysti tästä kiittää. Kun raha kiertää. Enimmäkseen väärään suuntaan kyllä. Lisäksi on tehty lyhyitä 1000 kilometrin reissuja useampaan otteeseen sinne tänne. Enimmäkseen tuonne. Yksi tuhannen kilometrin reissu toivottavasti realisoituu tässäkin plokissa aikanaan audiovisuaaliseksi tuotteeksi. Tai siis usko ja luja luottamus semmoiseen on, vielä.

Mutta otsikko kaipailee vielä selitystä, vai mitä? Tiedättehän sanonnan, että on sanojensa mittainen? Tai ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Tai nimi on enne. Tämmöisiä, mistä lie revittyjä. Tietysti Pekka Pouta on mies paikallaan tai Petri Majuri, puolustusvoimien everstiluutnantti tai Arno Kasvi, kasvitieteilijä ja ylipuutarhuri. Onhan noissa nimissä jotain runollista. Ja nyt päästään asiaan.

Viime viikolla työyhteisössämme vietimme yhteistä kehitysiltapäivää, poissa työmaalta, pitsaa syöden ja glögiä juoden. Taisimme kehittyäkin. Tai ainakin saimme ensi vuodeksi entistä enemmän mietittävää. Kehitettävää. Suunniteltavaa. Iltapäivässä oli meitä 6+1 henkilöä. Oli näet ”Ota lapsi töihin” -päivä ja yhdellä meistä oli sitten kuudesluokkalainen mukana. En tiedä mitä esimieheni oli porukasta kertonut mutta nimiä ainakin. Että siellä on herrat KK, HH, AP, HK, MP sekä tietysti PV (kansalaisten yksityisyyden suojaamiseksi nimet on muutettu). Tämä kuudesluokkalainen, kansamme toivo ja nuoruuden lähde oli kommentoinut nimeäni ilmeisen harkinnan ja pohdinnan tuloksena runolliseksi. Suorastaan runoilijan nimeksi. En malttanut tässä yhteydessä sitten kertoa, että varsinainen etunimeni on ihan toinen mitä ihmiset luulee ja sukunimikin voisi olla myös jotain muuta. Tästä riemastuneena esimieheni meinasi – tai ehkä ei pelkästään meinannut – purskauttaa fantat pitsalle. En ymmärrä miksi nimeni aiheuttaa niin paljon erilaisia reaktioita?

Mutta nimi velvoittaa:

Katsoin - katsoin uudestaan
kuinka kauniisti
silmäsi loisti - tuikki.
Vilkaisin vielä kerran
ja vastasit katseeseen
mutta käännyit pois.
Katsoin - ja yritin vielä
jos näkisin uudestaan
jos edes kerran - tai kahdesti
muistaisin ja mieleen painaisin.


Katsoin - ja uudestaan
melkein röyhkeästi
uudestaan ja uudestaan.
Odotin, että huomaat.
Huomasitkin mutta käännyit pois.
Väsytystaisteluko tästä tuli?


Katsoit - alta kulmain
mutta lämpimästi
hieman ujosti.
Sydämessäni läikähti
kyllä: lämpimästi
Huomasit ja huomasin!


Tiedät parhaat puolesi
ja todellakin näytit ne.
Kiusoitellen, arvelen.
Saat lämmön tunteen
koko huoneeseen
eikä muita huoneessa enää olekaan.


Vain me kaksi
kahdestaan.
Kaikki muut
poissa jossain, kaukana.
Ympäristön ääniä ei enää,
vain me kaksi
kahdestaan.
Katson - katson pitkään
katson ja vastaat katseeseen.
Hymysi on vastustamaton.

Kuvalähde: pixabay.com

Elämäni naiset

Jossain vaiheessa miehet aina vähän herkistyy ja alkaa päästellä hämmästyttäviä lausahduksia päästänsä. Ikään kuin alkavat syvälliseksi. No, siitähän naiset tykkää. Luulen. Ainakin jotkut.

Kun mies tulee tiettyyn ikään, niin hänelle tulee melkein järki ja ajatus päähän. Niin tuli maalaisellekin. Tuolle hiljaiselle jörrikälle, joka ei ajattele mitä sanoo, vaan sanoo mitä ajettelee.

Elämässäni on naisia (sori äijät, teistä kerrotaan joskus toiste), jotka ovat minulle varsin tärkeitä. Heitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Tai no, ei oikeastaan. Miehellä on vähintään yksi, usein kaksi ja joskus enemmänkin sellaisia naisia, jotka ovat vaikuttaneet elämään erilaisin tavoin. Maalainen on siinä mielessä onnellisessa asemassa, että laskutavasta riippuen heitä – siis naisia – on neljästä seitsemään. Kyyllä. Melkoinen naistenmies siis.

Kaikki he ovat minulle rakkaita. Jotkut vielä enemmänkin. En oikeastaan sanoilla osaa enempää sanoa. Terveiset siskoille ja naisystäville. Hyvää syntymäpäivää äiti ja rakas vaimoni.

 

Konmari

Nyt ei pidä käsittää väärin. Ei ollenkaan. Katsos kun maalainen on hieman pihalla – jälleen kerran. Olen pitkällisen pohdinnan ja elämän tuoman kokemuksen jälkeen oivaltanut, että maalaisen kohdalla vähän kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Sitä sanoo rouvakin. Käypi hittaalla. Elikäs on vähän toisaikainen, ymmärtää käskyjä hieman verkkaisesti, oppii uusia asioita myöhäsyntyisesti ja on kaikin puolin eh, nimittäin.

Olen kyllä kuullut otsikon sanan, joskus. Mutta en ole aitä ihmeemmin noteerannut, kun ei ole omalle kohdalle ollut aivan tarpeellista. Äkkiseltään sana kuulostaa joltain Uralin takaiselta entiseltä Neuvostotasavallalta tai lyhenteeltä, no, jostain. Konduktöörien marikerho. Kaikki on marinadissa. Tai joku japanialainen ruoka. Se voisi hyvinkin olla. Tai itämainen lautapeli.

Menin sitten googlaamaan tuon sanan. Japani meni veikkauksissa näköjään ihan oikein. Mutta sitten aivojeni suomut aukesivat, kun tajusin, että hertsyykkel sentään: tätäkö hallitukseni minulle yrittää vaihvihkaa, tuputtaen, yllättäen ja pyytämättä saada aivooni ja tajuntaani? Että alkaisin kysellä rakkailta ruuvimeisseleiltäni, että tuottavatko taltta-, risti- ja torxpää minulle iloa? Tai kaikilta (tarpeellisilta) johdoilta yläkerran vetolaatikossa. ”Hei sinä ainokaiseni ja ihanaiseni 75-ohminen antennikaapeli. Teetkö minut onnelliseksi?”

Onko minun nyt autotallissa hipelöitävä jokainen autojenhoitoon tarkoitettu kemikaaliputeli ja samalla itsekseen höpistä rakastavani niitä? Kyllä ei nyt näytä ollenkaan hyvältä. Roskat roskiin, palavat polttoon, ehjät kierrätykseen ja loput käyttöön. Ei tässä aleta tavaroille juttelemaan. Joku roti sentään.

Lapa pystyyn!

On annettu taas ymmärtää, ettei maalainen ole entisensä. Kun ei tule tekstiä eikä muutenkaan. Eikä varsinkaan muutenkaan. Nonii, niin no.

Kevään mittaan martan kanssa suunniteltiin kesälomaa ja kuinka sitä vietettäisiin. Silleen kohtuu edullisesti. Jonkin sortin vinksahdus oli sekin ajatus, että auton perään laitetaan joku takateltta (rear tent), jossa koirat voivat häkissä yöpyä ja patjat sitten Volvon hutlariin nukkumista varten. Olin syystäkin hieman pessimisti tässä vaiheessa. Tätä takatelttaa tutkittiin pinterestissä useina iltoina. Tai siis tutki hän. Kaikeksi onneksi järjelliset teltat oli hinnoiteltu täysin järjenvastaisesti ja sain hiljaisella junkaamisella tämän asian pois päiväjärjestyksestä. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut sitä, että edullisen kotimaanretkeilyn suunnittelu unohtuisi.

Sitten tutkittiin peräkärryyn asetettavia telttoja. Ihan tavalliset teltat olin poissulkenut jo ajat sitten aikaisin keväällä. Se ei ole aikuisen miehen hommaa se. Telttailu Suomen suvessa. Mietipä vähän viime kesääkin. Niinpä niin. Tämä viiraus meni onneksi nopeasti ohi. Olisihan ne leirintäalueiden mökit ja muut tietenkin. Mutta sitten ihan vaihvihkaa naapurista tuli ratkaisu kuten ässä hihasta. Vaikka ihan aluksi en ollut tästäkään vaihtoehdosta täysin vakuuttunut. Mutta jos vaihtoehtona on hutlari, teltta tai kärryteltta, niin viimeistään siinä vaiheessa paatuneinkin aviomies murtuu ja suostuu melkein mihin vaan.

Olethan ajanut joskus kesällä autolla tuolla maantiellä? Isompaa tai pienempää tietä, kaksi-, kolme- ja nelinumeroisia maanteitä pitkin? Ja aina silloin tällöin tai jopa vähän väliä jouheva matkanteko muuttuu ikäväksi junnaamiseksi jonossa ja kun oikein tarkasti horisonttiin tarkentaa, niin näkee syynkin sille junnaamiselle. Nimittäin kaikkien rakastama karvanaamari, valtateiden veritulppa ja alitehoisella fiiatilla suolivieteriään hinaava suomalainen karavaanari. Joka ei anna tietä eikä aja seittemääkymppiä lujempaa. Ihanaa. Ja sitten vaivoin kun joskus pääset ohi ja urku auki vedätät sataakahtakymppiä, niin jo seuraavan mutkan takana seuraava soliferi tai hobby tai kabe junnaa edessä. Seittemääkymppiä.

Naapurista tuli siis ratkaisu maalaisten kesälomapulmaan. Ehkä parhaat päivänsä jo nähnyt mutta katsastettu ja rekisterissä (niin minulle väitettiin) oleva suolivieteri (Solifer Artic 450, vuosimallia kasari). Eihän sitä uskoisi, ellei itse näkisi ja jopa kokisi. Että ihan matkailuvaunulla tientukoksi. Sanopa muuta. Mitäpä sitä ei kokeilisi, edes kerran elämässä.

Tässä ollaan nyt kolmatta yötä vaunussa ja viimeiset kaksi päivää ollaan silloin tällöin keskusteltu martan kanssa vaihtoehdoista. Että onpa se kätevä tämmönen vaunu, kun ei ole juurikaan paikkaan sidottu ja saa lähes mielivaltaisesti matkustaa paikkoihin. Tottahan vaunun kanssa matkustaminen on yhdistelmän ajoa, joten parkkihalleihin eikä muutenkaan ahtaisiin paikkoihin mennä ihan noin vain. Mutta mikä pakko sen on olla vaunu? Voisihan se olla auto? Matkailu- tai retkeilyauto. Ja näppärästihän retkeilyauton pakusta rakentaa.

Oltiin ajettu varmaankin melkein parisataa kilometriä, kun martta tokaisi, että oletko morjestanut vastaantulevia karavaanareita. Minä vähän hölmönä, että miksi? No kun kaikki vaanarit morjestaa toisiaan. Seuraavan tullessa vastaan tuijotin sitten herkeämättä hymerin kuskia ja toden totta, käsi pystyssä oli hän. Ja seuraavassa ja seuraavassa. Ei kai siinä muu auttanut, kun itsekin seuraavan vaunuilijan tullessa vastaan nostaa lapa pystyyn. Vähän arkaillen mutta kuitenkin.

Nyt kun on kohta tuhat kilometriä hinattu suolivieteriä (75 km/h tai alle), niin eihän se hassummalta tunnu. Vaunu tulee todella tasaisesti perässä eikä kulutus ole ollenkaan niin paha kuin hevostraileria vedettäessä. Sopivasti ajaen vain 7 litraa satasella. Ja se on vähän. Ja sitä paitsi aina on vapaa tie. Ketään ei ole koskaan edessä junnaamassa.

Premium-crime

Minä myös

Ailahtelevan vähän on maalainen saanut tekstiä aikaiseksi. Sitä kun ei aina jaksa huutaa. Samoista asioista. Mutta näin kun vuotta on jäljellä näin vähä, ettei taho nähä, niin pari asjaa olisi.

Maalla aloitettiin pitkään haudottu pienimuotoinen remontti. Viikko sitten. Somessa jaoin kuvia ja heti oli kommenttia, että pitäskö olla jouluksi valmista. No ei tod. Ensimmäistä kertaa ikinä ei tehty minkäänlaista joulusiivousta. Tupa jätettiin siihen kuntoon, että jos käy varkaita, se on eniten meidän etu. Kunhan eivät pianoa vie. Remontistako johtuu vai mistä mutta yhtenä aamuna ennen töihin lähtöä tsiikailin kylppärissä pyyhehyllyä. Se näytti normaalista poikkeavalta. Ei palju, mutta vähän. Siinä oli erään pyyhepinon päällä Maraboun suklaarasia. Avattu ja puoliksi syötykin. Siis suihkuhuoneessa. Sekin on nyt nähty. Yhtään marabouta en ole kyllä syönyt. Enimmäkseen vain fazerin konvehteja joulukalenterista. Niitäkin oli kiitettävä määrä. Nimenomaan oli. Kiitos siitä Pirkkalaan.

Työmaalla keskusteltiin syksyn aikana myös hästäkkiasjasta. No siitä miituusta, #metoo. Että onko asiassa menty älyttömyyksiin ja ylettömyyksiin. Ja onko tämäkin vain naisille suotu? Varmasti on ollut aihetta ja törkyyksiä on tapahtunut mutta koska olen umpisokea maalainen, en ole edes vierestä koskaan nähnyt. Kuullut kyllä olen ja läheltäkin. Mutta siis voiko miituuta käyttää myös miehet? Ehkä. Pitäisikö maalaisenkin?

Kyllä voi. Maalaisenkin saada. Tavallisen hämilleen. Törmäsin taikka siis en tietenkään törmännyt vaan näin tässä yhtenä päivänä läjän elikkäs kasan henkilöitä. Tuttuja ja tuntemattomia. Siinä olin menossa suorittamaan työtehtävää ja ja, ja. Niintuota, ja sitten yks kaks eräs ihastuttava nainen antoi maalaiselle lentosuukon. Kyllä siitä sietääkin vähän punastua. Äkkiä poistuin ovesta. Etten ajaudu tekoihin. Olisiko tämä #metoo:n paikka? Ehkä, ehkä ei. Enemmänkin olen vain imarreltu. Ja hieman ylpeäkin. Hahhaa.

Kaikesta huolimatta, oikein hyvää joulua, jos oma ei riitä.

Ihmeitä

Elämässä voi olla joskus kova onni tai kova epäonni. Joskus kyse ei ole onnesta. Ei tuurista. Ei mäihästä. On vain ihmeitä.

Joku aika sitten kaupungissa oli valofestivaalit. Ajateltiin sitten käydä valaistuksia ihailemassa. Ja koska maalaiset ei olisi muuten maalaisia niin lähdettiin ”koko perheenä”. Eli karvatassut Volvon konttiin ja menoksi. Oli semmoinen tuuli ja tuiskuilta. Kaupungissa ihmisiä aivan liikaa. Mutta niin vaan otettiin kolme koiraa kaupunkikierrokselle. Ja täytyy sanoa, että meidän koirat osaa kyllä käyttäytyä fiksusti ihmisten ilmoilla. Ei rähinöitä, kähinöitä eikä mitään ongelmaa. Vallan mainioita kaupunkilaisia siis. Tai sitten vieraskoreita.

Tultiin illaksi kotiin (valaistukset olivat pieni pettymys) ja sitten oli vuorossa perinteiset iltarituaalit. Eli ”missä mun kännykkä”. ”Voitko soittaa siihen?” No voinhan minä. Annoin tuutata aika kauan. Mistään ei kuulunut mitään. Mutta jossain se puhelin oli, koska automatkalla kotiin sillä soitettiin. Käytin hyväkseni iLaitteiden ominaisuuksia eli katsoin paikannuksella, missä rouvan luuri luuraa. Paikannus näytti karkeasti ottaen autotallia. Asia harvinaisen selvä. Vaikka ei kuulemma ollut löytynyt, kun oli käynyt penkomassa. Ajattelin sitten aamulla katsoa tarkemmin. Niin ja avaimet oli hukassa myös. Täysin yllättäen.

Aamulla ennen töihin lähtöä sitten pengoin autoa. Ei puhelinta missään. Täysin hävöksissä, tipotiessään. Hmm, jos paikannus näytti kerran, että tässä jossain se on niin onhan sen oltava. Haravoin katseella sitten lumista pihaa (edellisenä iltana ja yönä oli satanut reilut 5 senttiä lunta). Kah, mikäs se tuossa möllöttää? Näyttää ihan rouvan puhelimelta. Kyllä, Guessin kuoret ja kaikki. Sievästi hennon lumikerroksen alla ja Volvon eturenkaan jälki siinä päällä. Sillä lailla.

Otin luurin raskain mielin maasta ja mietin taas puhelimen ostamista. Puhdistin sen suurimmista lumista ja avasin kuoret. Lasi ehjä. Tä?! Vein puhelimen sisälle ja painoin kotinäppäintä. Tä?! Virtaa 62%. Ihme 1.

Piti avata vielä autotalli rouvalle, koska avaimet.

Päivällä sain viestin, että voisinko käydä siellä Rantakadulla katsomassa, että onko avaimet siellä, koska yhtä karvatassua kakattaessa oli taskusta otettu kakkapussi ja siinä tilanteessa on voinut sattua vahinko. Kakkapussit ja avaimet samassa taskussa…

Maalainen kuuliaisena meni töiden jälkeen Rantakadulle. Muistin noin suurinpiirtein kakatuspaikan ja aloitin melko toivottoman työn. Edellisenä iltana ja yönä satoi lunta. Sen jälkeen kyseisen paikan oli ohittanut sadat ihmiset, kymmenet koirat ja lumiaura oli työntänyt jalkakäytävältä lunta. Sillä lailla. Käytin sitten kaikkien kadonneiden henkilöiden etsinnässä käytettävää taktiikkaa eli menin neliö kerrallaan puistoaluetta läpi siten, että oikealla jalalla potkin lunta sivuun. Näytti varmaan ohikulkijoista tosi terveeltä. Ei mitään missään. Jos avaimet oli siellä olleet, joku oli ne jo noukkinut.

Pidin tauon ja koitin toisesta kohdasta. Mikäs se tuossa? Tjaa, pullon korkki. Märkä koivunlehti. Roska. Oksanpätkä. Avaimet. Tä?! Kyllä, rouvan avainnippu. Ihme 2.

Kyllä ei tuuria ollut nyt ollenkaan.

10 vuotta

Haa, tänään on se päivä.

Kymmenen vuotta sitten aloitin ihan huvikseen – sen enempää miettimättä – maalaisen plokin. Hienosti sanottuna tietysti blogi mutta minähän en ole kovin hieno. Sen takia kymmenvuotistaivalta on hyvä juhlistaa jollain sellaisella, joka on toisenlainen näkemys maalaisesta. Jos se avaisi silmiäni edes vähän. Ja kyllä se avaa ja avasi.

Senpä takia tai siitä huolimatta annan ystävälleni puheenvuoron ja toiselle ystävälleni myös

%d bloggaajaa tykkää tästä: